Kesken

Tänä syksynä niin paljon asioita on ollut kesken. Blogi, siihen kirjoittaminen on jäänyt kesken jo paljon aiemmin, kun aikaa ja energiaa ei tunnu riittävän edes normaaliin arkeen, saati siitä kirjoittamiseen, vaikka kirjoittaminen olisi terapeuttista ja hyvä tapa jäsentää ajatuksia.

Kesällä aloitimme oman asunnon etsinnän, ja syksyn mittaan selasimme satoja ilmoituksia, kävimme kymmenissä näytöissä ja teimme pari tarjousta. Jännitimme ja petyimme. Lopulta löysimme uuden kodin, josta teimme kaupat pari viikkoa sitten, mutta niinkuin kaikki muukin, tämäkin jää tänä vuonna kesken – nostamme asuntolainan ja pääsemme muuttamaan vasta ensi vuoden puolella.

Kaikkein eniten taidan olla kesken minä, henkisessä kasvussani. Tänä syksynä kehoni on ollut jatkuvasti joko raskaana tai vuotamassa raskautta ulos. Jälkimmäinen keskenmeno on kirjaimellisesti vielä aivan kesken, sekä fyysisesti että henkisesti. Asian prosessointi tuntuu vaikealta ja vastenmieliseltä. Olen kyllästynyt olemaan surullinen, vihainen ja väsynyt. Väsynyt vuotamaan, odottamaan ja toivomaan, että tämä paska loppuisi joskus. Haluaisin olla jo siinä pisteessä, kun kaikki on prosessoitu, surtu ja käsitelty osaksi tarinaani, tarinaamme.

Ensimmäinen raskaus meni kesken helposti ja nopeasti, pian positiivisen testin jälkeen. Vuoto oli helppo sietää ja asia käsitellä. Sen jälkeen tulin uudestaan raskaaksi hyvin nopeasti, ja siinä raskaudessa ja sen keskeytymisessä ei oikeastaan mikään ole mennyt niinkuin pitäisi. Ensin koko raskaus ei tullut ulos ja sen keskeytyminen huomattiin vasta pari viikkoa itse tapahtuneen jälkeen, sitten lääkkeet eivät tyhjentäneet kohtua kokonaan ja loput piti imeä pois tuskallisella toimenpiteellä. Ja nyt kohtuun on edelleen jäänyt hyytymää joka ei tule pois, ja toiset lääkkeet olisi hyvä ottaa vauhdittamaan asiaa. Ja sitten vain odotellaan ja odotellaan, että asia etenisi, että vuoto loppuisi, että kuukautiset alkaisivat, että nähtäisiin tarvitaanko vielä lisää toimenpiteitä – pari ässää on vielä hihassa jos tämä ei tällä selkene, ja pahimpina hetkinä olen varma, että pääsen käymään läpi koko repertuaarin ennenkuin tästä päästään eteenpäin.

Henkisesti on helpohko hyväksyä juuri alkaneen, alusta asti jotenkin viallisen alkion lyhyen olemassaolon päättyminen – helpompi päästää irti heti alussa kuin myöhemmin, helpompi hyväksyä että alkio oli jotenkin viallinen eikä raskaudella luultavasti ollut alun alkaenkaan mahdollisuuksia jatkua. Vaikeampaa on päästää irti koko raskaudesta, lasketusta ajasta jota ei tullut, äitiyslomasta joka ei alkanut, kesävauvasta joka ei ehtinyt oikein alkaa edes olla olemassa. Pahoinvoinnista, jonka piti olla merkki siitä että kaikki on hyvin. On vaikeaa hyväksyä, että nyt olen ihminen, jolla on yksi elävä lapsi ja kaksi keskenmenoa. On raskasta käsitellä tapahtunutta ja yrittää selviytyä siitä, kun koko ajan täytyy olla varpaillaan ja pelätä sitä, pitkittyykö tilanne vielä jotenkin. Samalla kasvaa pelko tulevia raskauksia kohtaan – niiden alkaminen ei näytä olevan ongelma, jatkuminen kylläkin. Kaikki siirtyy eteenpäin, pitää palata lähtöruutuun. Esikoinen kasvaa, ikäero kasvaa. Mitä jos näin käy uudestaan ja uudestaan? Miten kestää vahvat raskausoireet turhaan”, kun palkinnoksi ei saa mitään, käteen jää vain vuoto, kipu ja epävarmuus, ja sairaskertomukseen jälleen yksi merkintä lisää?

Syksy on ollut pimeämpi ja synkempi kuin koskaan. Raskauden piti valaista sitä sisältä päin kuten esikoisen kohdallakin, mutta toisin kävi. Nyt pitäisi jaksaa laittaa joulua kolmevuotiaan kanssa, joka kertoo olevansa ”yksinäinen lapsi” ja  toivoo joululahjaksi pikkuveljeä nimeltä Kukka, vaikka kummastakaan raskaudesta ei ehditty edes kertoa hänelle. Nyt pitäisi vain jaksaa hengittää ensi vuoteen ja toivoa, että joskus helpottaa.