Äitiys on työtä

Raskausaikana mä ajattelin, että saan muutaman vuoden vapaata työstä: stressistä, kiireestä, jatkuvasta riittämättömyyden tunteesta. Hah hah haa. Joistain asioita olen toki saanut taukoa. Ei mun esimerkiksi tarvitse nykyään juosta synnytyssalien välillä toivomassa että kaikki ei ala ponnistaa yhtä aikaa, koittaa ehtiä vetää hanskoja käteen tai lääkkeitä ruiskuun ennenkuin vauva syntyy tai soittaa sydän pamppaillen lääkäriä paikalle, kun jotain on vinossa. Mutta jatkuva stressi, riittämättömyyden tunne, kiire.. ne taitavatkin olla sisäisen suorittajan juttuja, eivät pelkästään ulkopuolelta tulevia asioita. Raskausaikana ajattelin, että sitten mä vaan kotona oleilen rauhassa sen vauvan kanssa. En tiennyt, että kotiäitiyskin on oikeasti työtä, ja joskus se täytyy ottaa sellaisena. 

Viime viikkoina olen meinannut vähän uupua tähän kaikkeen. Töihin, jotka eivät lopu tekemällä, jatkuvaan kiireen tuntuun, siihen kun ei ehdi edes hengittää, tai olla mitään muuta kuin ensin äiti ja sitten vaimo, enkä minä ollenkaan. Sitten tajusin ottaa tämän työnä, sillä sitähän se on. Ja sitä myötä aloin soveltaa kätilön työkentältä tuttuja selviytymistekniikoita: lakisääteiset tauot pidetään, asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin ellun kanat.. eikun siis. Pakolliset jutut hoidetaan ja loput priorisoidaan kohta, myöhemmin tai sitten joskus tehtäviksi. Omasta jaksamisesta pitää huolehtia että jaksaa hoitaa muita, happimaski itselle ensin jne. Ja katso: arki ei tunnu enää ihan niin raskaalta. 

Taitaa olla niin, että koska maailmaa en voi muuttaa, on muutettava omia toimintatapoja.