Äitiysloma

Äitiysloman (ja loppuelämän?) ensimmäinen päivä. H34+5. (Edit: julkaisu näköjään venyi just seuraavan vuorokauden puolelle.. noh, väliäkö tuolla.) Päästiin tänne asti yhtenä kappaleena. Miltä nyt tuntuu? 

No tuota. Edellinen sairaalalaukkupostaushan oli kirjoitettu ihan toisena päivänä, sellaisena jolloin en halunnut tappaa jokaista joka puhuu minulle. Tänään… Noh. Tällaista tämä on, ylämäkeä ja alamäkeä. Cloudy with chance of meatballs, ”meatballs” being hormonaaliset raivokohtaukset ja ”cloudy” being lähellä depressiota. 😀

Perjantaina, jolloin olisi ollut viimeinen työpäiväni jos olisin sinne asti jaksanut työskennellä, oli sattumalta myös viimeinen päivä palauttaa (lain mukaan!!) avaimet ja kulkulupa sairaalalle. Hipsin tyhjentämään kaappini ja palauttamaan avaimet toimistolle kulkematta osaston tai synnärin kautta. Olo oli vähän kuin tuoreen eron jälkeen, kun ei enää itke silmiään kipeiksi joka sekunti kun joku mainitsee eksän, muttei vielä uskalla kohdata sitä kasvokkain, kuitenkaan. En vielä rohjennut mennä kahville työkavereiden kanssa, ehkä sitten ensi viikolla? Vastaan ei onneksi tullut kuin pari tuttua sairaalahuoltajaa, joilla oli riittävästi töitä jotta moikattiin vain ohimennen. Olo oli vähän luihu, todella orpo ja jollakin tapaa ihan omituinen kun kävelin ulos sairaalalta pihalla odottavaan kyytiin. Tuntui kuin ammattilaisen suojapuku olisi kirjaimellisesti riisuttu nyt harteilta, ja olisin enää minä, kohta äiti, ja mitä muuta?

Viikonloppu kului Miehen valmistujaisia juhlien. Torstaina sieti leipoa yhden kakun, ennenkuin supistelut pakottivat petiin. Perjantaina toisen. Siivoilussa ei paljon ollut asiaa auttamaan. Monestakin syystä juhlat järjestettiin vanhempieni luona ja pääosin heidän toimestaan, ja me vain autoimme (tai ollaanpa nyt rehellisiä, Mies auttoi, minä lähinnä makasin sohvalla ja pyysin ihmisiä palvelemaan itseäni kun en voinut supistuksiltani juuri muuta tehdä). Juhlia edeltävien päivien sekä itse juhlapäivän aikana ehdin ärsyyntyä kaikkeen koko talossa ja sen omistajissa niin paljon, että päätin, ettei meidän tytön nimiäisiä pidetä siellä. Varaan kuitenkin oikeuden muuttaa mieleni, jos päädytään sektioon tai olen muuten jotenkin ihan kädetön synnytyksen jälkeen. Osan lähes kaiken ärtymyksen voi lienee laittaa sekä hormonien että oman liikuntakyvyttömyyteni piikkiin, mutta silti. Itse juhlat olivat onneksi erittäin onnistuneet, juhlakalu sekä vieraat tyytyväisiä ja minäkin jaksoin seisoa ja kävellä suurimman osan päivästä, ensimmäisen tunnin jopa korkkareilla (tämä kostautui seuraavana päivänä). Supistuksia tuli yllättävän vähän, kävin makoilemassa makuuhuoneessa vain pari kertaa eikä itse juhlissa tehnyt mieli puraista keneltäkään päätä pois. Annoin jopa äititeresamaisella lempeydellä ihmisten koskettaa mahaa ja kokeilla potkuja, hymyillen eteerisesti kuin en tekisi mitään mieluummin kuin kantelisi useamman kilon etureppua mukanani 24/7. 

Siinä valossa on toki ymmärrettävää, että juhlista toipumiseen menee vähän aikaa. Vähän enemmän aikaa kuin normaalisti, jopa. Se ei tee siitä yhtään sen siedettävämpää. Sellainen normaali juhapäivän jälkeinen ”sunnuntai”-olotila, jolloin joka paikkaa kolottaa eikä huvita tehdä mitään, jatkui sunnuntain lisäksi tämän maanantain, ja saa nähdä kuinka kauan vielä. Väsyttää, vaikka on nukkunut tarpeeksi. Joka paikkaan kolottaa. Vauva riehuu riemuissaan siitä että minä vain maata mötkötän (tai ehkä ärtyneenä siitä, että pieninkin efortti aiheuttaa supistuksia). Se on touhuissaan vaihtanut asentoa jo pari kertaa, kun normaalisti köllöttää samalla tavalla selkä vasemmalla jostain raskauden puolestavälistä lähtien. Seisoessa painaa niin perhanasti alakertaan, makaaminen pahentaa liitoskipuja, on samalla lailla jatkuva huono olo ja yökötys kuin alkuraskaudessa, ja tietty on ne supistukset. Koska äitiysloman kunniaksi oli pakko silittää vauvan petivaatteet ja laittaa pinnasänky kuntoon, loppupäivä meni sitten sohvalla maatessa. Aivot on yhtä sumua ja väsymystä ja epähuvitusta ja ärsytystä. Ja mainitsinko jo, että tekisi mieli ampua jokainen, joka näyttää naamaansa? Jopa Mies, joka avuliaasti (tai ehkä omaa parastaan ajatellen) kävi kaupassa, toi herkkuja ja vielä väsäsi juhlaruokien jämistä meille syömistä. Ja minä kiittämätön vain purnaan. Ja taidan olla sairastumassa uudelleen flunssaan, jonka kourissa siskoni koko viikonlopun oli..

Siinä teille lisää totuuksia raskaanaolosta. Ei ole aina enimmäkseen ihan niin kivaa kuin voisi luulla. Kotka kiittää, kuittaa ja koittaa tulla takaisin kirjoittamaan iloisempia asioita vähän parempana päivänä, jos sellainen tulee vielä vastaan.