Aja hiljaa isi nyt vaan
Kesällä, kun olimme evakossa vanhempieni luona, äitini lauleli tytölle paljon sellaisia lastenlauluja, joita ei itselleni ollut tullut mieleenkään laulaa (ja sitten vähän muitakin, kuten lasten ikisuosikkia ”Tom Dooley”). Olin asiasta mielissäni, mutta yhtä laulua en voinut sietää: ”Aja hiljaa isi nyt vaan”. Sen lisäksi, että se oli makuuni ihan turhan melankolinen ja synkkä sävelmältään, se aiheutti myös epämääräistä ahdistusta, joten pyysin äitiäni olemaan laulamatta sitä, ”kun se on niin surullinen”.
”Aja hiljaa, isi nyt vaan, niin sitten illalla leikitään..”
Kyllähän minä oikeasti tiesin, miksi se laulu ahdisti, ja taisi sen äitinikin arvata. Tuolloin olimme molemmat vielä kotona, mutta muutaman kuukauden päässä häämötti Miehen kouluun lähtö. Ajatuskin ahdisti, joten työnsin sen sivuun.
Ja suoraan sanottuna kyllä tämä arki on ollut ihan juuri niin ahdistavaa ja surullista kuin etukäteen pelkäsinkin. Ei siis arki sinällään: meillä on tytön kanssa ihan hauskaa päivisin, meillä on perheenä ihan hauskaa iltaisin ja viikonloppuisin. Mutta se koko asetelma: aamulla me tytöt jäämme kahdestaan, minun kokopäivätyöni on kotiäitiys. Kun Mies tulee kotiin iltapäivällä/illalla, minä olen väsynyt lapsen kanssa olemiseen ja kotitöihin, Mies puolestaan väsynyt tehtyään koko päivän ajatustyötä ja sen päälle pyöräillyt yli 8km suuntaansa kouluun ja takaisin. Hän haluaisi hengähtää hetken teen ja tietokoneen parissa, minä haluaisin hengähtää hetken lapsesta ja antaa hänet Miehen vastuulle. Miestä ahdistaa, ettei hän ehdi viettää tarpeeksi aikaa tyttärensä kanssa, mutta kun on koulu ja kotitehtävätkin, ja aivot tarvitsevat myös lepoa. Jos hän leikittää lasta koko illan, minun kontolleni jäävät kotityöt myös illalla, ja jos hän kokkaa tai siivoaa, hän ei ehdi olla tytön kanssa senkään vertaa. Ja kun minä teen päivisin kotitöitä, lapsi joutuu leikkimään yksin ehkä enemmänkin kuin olisi reilua, ja tuppaa sitten roikkumaan minussa iltaisin, kun Mies haluaisi leikittää ja viettää aikaa hänen kanssaan.
Jos tämä asetelma on hankala jo nyt ja kumpikin kokee riittämättömyyttä, vaikka lapsi on tyytyväinen ja selvästi rakastaa molempia vanhempiaan antaumuksella, niin mitäs sitten kun minä siirryn takaisin työelämään? Miten ihmiset ratkaisevat tällaiset asiat? Itseäni ahdistaa jo valmiiksi sekä se oravanpyörä ja ne ”ruuhkavuodet”, joihin sitten pitäisi hypätä (hoitoonviennit, aikaiset aamut, kiireiset illat, odotuksin latautuneet viikonloput), että oma tuleva työllistyminen (mitä itseasiassa haluaisin tehdä ja millaisella työajalla, ja saanko edes sellaista työtä mitä toivoisin, kunhan tietäisin ensin mitä toivoa). Kotona minulla tuskin on halua ja varaa olla vuosikausia, mutta hoitoonkaan en halua enkä aio alle vuoden vanhaa laittaa. Ja kun ajattelin näiden päätösten olevan vielä aika kaukana, niin samalla tajusin, että ihan parin kuukauden päästä loppuu minun vanhempainvapaani, ja sen jälkeen tiputaan hoitovapaalle. Aika näyttää, kuinka kauan meidän talous kestää hoitovapaalla olevan ja täysipäiväisesti opiskelevan vanhemman komboa.
”Mä ikkunaan jään aamulla katsomaan.. mä vilkutan, ja äitikin vilkuttaa – hyvän matkan toivotuksen isi näin saa.”
Me vilkutetaan ikkunassa joka aamu Miehelle, kun hän lähtee kouluun (jos ollaan hereillä siihen aikaan). Useimpina aamuina joudun vähän salaa pyyhkimään kyyneleitä samalla, kun tyttö hihkuu ja hyppii. Edelleen tuo laulu itkettää. Siihen kiteytyy niin hirveän hyvin se, miten pyllystä on, kun aikaansa joutuu jakamaan, arvottamaan ja priorisoimaan koko ajan. Voisipa vain aina olla koko perhe kotona, ainakin kun vauva on vielä pieni!