Elämä muuttuu, jälleen.

Viime päivinä on tapahtunut paljon, ja omat tunteet ja fiilikset ovat heitelleet aallonharjalta sen pohjaan ja takaisin. Elämä vieraassa kulttuurissa käy aina jossain vaiheessa raskaan tuntuiseksi, ja vaikken luonnehtisikaan viimeaikaisia fiiliksiä varsinaisesti kulttuurishokiksi, niin jotain sen tapaista lienee ollut ilmassa. Kun lisäksi soppaan lisätään se tosiasia, että vanhat ongelmat harvoin poistuvat elämästä vain koska itse vaihtaa maisemaa, niin asiat alkavat näyttäytyä jo realistisemmassa valossa.

Meillä on jatkuvasti pientä hankaluutta asunnon ja siihen liittyen asioiden kanssa, ja se kuluttaa pitkällä aikavälillä henkistä jaksamista. Lisäksi täytyy opetella tämän maan tapoja mm. maksaa laskuja, huolehtia normaaleista päivittäisistä tarpeista (miten tällä hetkellä vihaankaan syömistä ja koko siihen liittyvää ketjua keksi-osta-kanna kotiin-valmista) sekä koittaa muistaa pitää tasapaino levon ja aktiviteetin välillä. Henkilökohtaisessa säkissäni kannan tyytymättömyyttä tämänhetkiseen kehoni tilaan (kuukausi ilman urheilua alkaa tuntua aika inhottavalta lanteilla), syvää inhoa shoppailuun (vaikka kipeästi tarvitsisin vaikka mitä) sekä PMS-oireita, jotka yleensä nostavat yleisen tyytymättömyyden potenssiin sata, koska tahansa. Ja työttömyystukeni päättyy tämän vuoden lopulla, oli minulla siihen mennessä töitä tai ei – no pressure there.

Välillä on siis ollut henkisesti rankkaa ja jaksamisen kanssa on ollut vähän niin ja näin. Ärsyttää, että takapuoli leviää, koska en saa itseäni niskasta kiinni ja kuntosalijäsenyyden hankintaan. Ärsyttää, koska koskaan ei ole puhtaita vaatteita, kun on ottanut mukaansa ehkä kaksi paitaa ja on taipuvainen sotkemaan mitkä tahansa vaatteet viimeistään kahdessa päivässä. Ärsyttää, kun ei ole yhtään kavereita eikä keneenkään pääse tutustumaan, kun ei käy missään (=ei töitä, ei harrastuksia, jne.). Ärsyttää, ettei minua huolita edes Lidlin töihin (kyllä, olen hakenut).

Lisästressinä sain jokin aika sitten työnvälitysfirmasta yhteydenoton, jossa kertoivat minun CV:ni sopivan erään koulutustani vastaavan työpaikan vaatimuksiin ja että kyseinen firma olisi kiinnostunut haastattelemaan minua. Työ vaikutti mielenkiintoiselta, joten siitä vaan. Se tietty tarkoitti hurjaa määrää valmistautumista: ei ole sopivia vaatteita, miten täällä edes kuuluu pukeutua, ei todellakaan ole yksiäkään siistejä kenkiä, mitä minä oikein sanon niille, en oikeasti ole tainnut olla työhaastatteluissakaan elämäni aikani kuin kerran. Ehkä. Haastattelua edeltävänä iltana paniikki otti vallan: kaupoista ei löytynyt vaatteita, ei kenkiä, puuttuu papereita, ja miksi edes stressaan kun eiväthän ne minua sinne kuitekaan edes ota? 

Haastattelupäivän aamuna löysin viime hetkellä hyvät kengät, päätin pukeutua siisteimpiin vaatteisiin jotka olen mukanani tuonut, otin mukaani ne paperit jotka sattuivat olemaan saatavilla ja juoksin, jotta ehdin juuri sovitulla kellonlyömällä haastattelupaikalle. 

Haastattelu meni huippuhyvin. Paremmin kuin mikään koskaan. Paikka oli mukava, ihmiset ihania ja minä olin todella hyvä. Pois kävellessäni mietin, että nyt olen vähän niinkuin oman elämäni sankari. Nyt ei edes harmita, jos en saa tätä työtä, koska tein todellakin parhaani itse haastattelussa, ja enempään en olisi pystynyt. Puuttuvia papereitakaan ei kukaan edes kysellyt. Tuuli hulmutti tukkaa ja kuvittelin taustalle rennon kitarariffin samalla kun kamera kuvaisi kauniita viktorianaikaisia taloja, joiden ohi uusissa kengissäni kopsuttelin.  

Sitten pääsin kotiin, ja puhelimessa odotti viesti, että ko. firma ottaisi minut hyvin mielellään töihin, jos vain tulen. Vakituiseen työsuhteeseen. Öö, anteeksi kuinka?

Voi olla, että olen vieläkin vähän positiivisessa shokissa.