Expectations vs. reality
Kätilönä minulla oli luonnollisesti melko paljon ennakko-odotuksia monien asioiden suhteen, vaikka pohjalla häilyikin tieto siitä että koskaan ei voi tietää, jokainen vauva/vanhempi on erilainen jnejne. Mutta se mitä tietää ei aina auta siihen mitä odottaa. Menikö kaikki sitten odotusten mukaan?
Kiintyminen vauvaan. Raskausaikana en oikein osannut muodostaa suhdetta vauvaan, ainakaan siten kuin ajattelin että olisi pitänyt. En uskaltanut kuvitella miltä se näyttäisi, koska jos se näyttäisi erilaiselta, olisin pettynyt eikä se tuntuisikaan omalta (loogista, tiedän..). Salaa kuitenkin olin varma, että sillä olisi tummaa tukkaa, ja kun selvisi, että minä ja mieheni molemmat olemme syntyneet harvojen vaaleiden haivenien kera, olin kauhuissani. Varauduin henkisesti siihen, että kiintymisessä kestää aikaa, päiviä, ehkä viikkojakin. Kun vauva sitten syntyi, ensimmäinen rehellinen ajatukseni oli ”Oliko tämä tosiaan sen arvoista?!?”. Tapani mukaan möläytin sen ääneen, ja Mies huokaisi helpottuneena: ”Hyvä että sä sanoit sen ääneen, mietin ihan samaa!”. Kollegaa nauratti. Mutta ottakaa huomioon, että synnytys oli hyvin pitkä ja kipeä, ja siinä vaiheessa kun märkä ja hämmästynyt ipana nostettiin alamahalle, joka paikkaan sattui vielä aivan saatanasti. Se kipu ei loppunut siihen, eikä vielä tunteihin. Kun kaikki jälkihommat oli hoidettu ja sain lapsen rinnalle, päällimmäinen tunne oli molemminpuolinen uteliaisuus. Pitkin yötä taas olin lähinnä ärtynyt, kun lapsi ei nukkunutkaan ensi-imujen jälkeen sitä kuuluisaa 5-6 tunnin syntymänjälkeistä lepoa vaan yritti imeä koko jumalan yön, vaikka olin itse puolikuollut. Mutta seuraavana aamuna levon ja ruoan jälkeen katselin vauvaa jo aivan uusin silmin, ja sen ensimmäisen päivän aikana pikkuhiljaa aloin ihastua lapseeni, ihan varovasti ja vähän kerrallaan. Iltaan mennessä olin myyty. Seuraavina päivinä kiintymys vain kasvoi, ja tässä odottelen lakkaanko koskaan rakastamasta lisää tuota pientä tyyppiä. Koska miten paljon enemmän vielä pystyn rakastumaan?
”Ei mitään röyhelöpyllyhousuja meille sitten”, sanoi yksi äiti raskausaikana, ja kävi ostamassa kaksiviikkoiselle tyttärelleen toisetkin röyhelöpyllytrikoot kun ne on niin suloiset.
Vauva. Olen hoitanut satoja vastasyntyneitä ensihenkäyksestä parin viikon ikään. Kokemukseni mukaan vauvat yleensä syövät ja nukkuvat tai sitten itkevät, aluksi. Noh, ei meidän tytär. 12h kypsässä iässä se rintaimujen jälkeen virkeänä seurusteli muutaman tunnin, katseli tarkasti silmiin, ilmeili. Alusta asti hän oli oma Persoonansa, jolla oli omat toiveet ja jotka myös tuotiin ilmi. Hän ei halua herätä yksin, vaan rakastaa heräillä rauhassa isin kanssa höpötellen. Jos äiti ilmestyy kuvioihin (ja äiti tunnistetaan jo kaukaa), alkaa komentaminen: ruokaa ja heti! Heti heräämisen jälkeen on saatava ensimmäinen kierros maitoa, sen jälkeen voi hyvin tyytyväisenä lähteä vaipanvaihdolle höpöttelemään ja hymyilemään, kunhan napaan ei kosketa. Sitten otetaan lisää maitoa, röyhtäistään, ja seurustellaan lisää, usein tunnin tai parikin. Lempiväri on violetti, ja parasta on isin kanssa höpsöttely. Ensimmäinen tahaton hymy tuli kahden vuorokauden iässä, ja sen jälkeen sitä on harjoiteltu paljon ja usein. Vauva osaa ilmeillä ilmaista hämmästyksen, tyytymättömyyden, tyytyväisyyden ja kiukun sekä ärtyneen väsymyksen kun ilma kiertää mahassa vaikka väsyttäisi. Sillä on laaja skaala erilaisia äännähdyksiä, joilla ilmaista itseään. On äärimmäisen palkitsevaa, kun lapsi ottaa kontaktia puolen vuorokauden iästä alkaen. Kyllähän se myös nukkuu ja syö, ja itkeekin silloin jos kauniisti pyytäminen ei auta.. Onko tämä ihan normaalia??
Synnytyksestä palautuminen. En ollut mitenkään huonossa kunnossa loppuraskaudessa, kun lopulta uskalsin taas lähteä liikkumaan – ehdin jopa ihan kohtalaiseen kuntoon ennen synnytystä. Siksi ensimmäiset tunnit, päivät ja viikot synnytyksen jälkeen ovat olleet järkytys, johon en ollut varautunut. Ensinnäkin, miksei kukaan ole kertonut, että ensimmäiset 2-3 päivää tuntuu kuin alapää tippuisi pönttöön?!? Miksei tästä puhuta? Pissaaminen alkoi tuntua normaalilta joskus neljäntenä päivänä, oletettavasti kun limakalvonirhaumat lähellä virtsaputkea paranivat. Kakkahommat sattuvat edelleen useimmiten, ja ensimmäiset kerrat olivat aivan kauheita – mainitsinko jo sen että tuntuu, kuin alapää putoaisi pönttöön? Myös liian pitkä pystyssäolo/kävely sai alussa aikaan akuutin tipahtamisen tunteen alakerrassa. Kun kolmantena päivänä tajusin alkaa jumppaamaan lantionpohjalihaksia, homma helpotti hieman. Oikeasti se alkoi helpottaa vasta kun viikko oli reilusti täynnä. Ensimmäiseen ½ vuorokauteen pysyin hädintuskin pystyssä vessareissun ajan. Sen jälkeen voimat pikkuhiljaa palautuivat, mutta esim. 300m sairaalasti kotiin oli uuvuttava matka kävellä. Kilometrin rauhallinen vaunulenkki 5. päivänä oli liikaa. Voimat loppuivat äkkiä ja täysin, ja sitten oli pakko syödä kamalasti ja laittaa makuulle ettei ala pyörryttää. Vasta kahden viikon päästä synnytyksestä olo alkaa olla kohtalaisen normaali, joskin alapää aristaa vieläkin. Kolmen kilometrin vaunulenkki sujuu jo kohtalaisesti, kun muistaa pitää maltin vauhdin kanssa ja syödä hyvin ennen lähtöä. Mikä tahansa normaalista poikkeava tilanne, kuten kotoa poistuminen lähimetsää kauemmas tai jonkun kyläily vaatii aina palautumispäivän ja joskus päikkärit.
Ja toisaalta, odotin että vatsa jää löllyväksi, vauvakilot tippuvat hitaasti jos koskaan ja inhoan vartaloani pitkään. Raskaudessa kiloja kertyi yhteensä 12,5kg joista puolet jäi synnärille. Vatsan nahka on hieman pehmeä, ja rakastan sitä. Löllyväksi sitä ei voi sanoa, joten loput kilot lienee reisissä ja takapuolessa, jonne alkuraskaudesta kertyivät, sekä rinnoissa, jotka ovat paisuneet valtaviksi ja jäävät varmaankin tyhjiksi pusseiksi imetyksen loputtua. Se ei haittaa. Kengät on helppo laittaa jalkaan, rintoihin ei satu, lantioon ei koske ja minä olen kaunis, pehmeä ja täynnä rakkautta. Minun vartaloni teki suuren työn ja selvisi siitä melko vähin taisteluvammoin. Se pärjäsi oikein hyvin. En ole koskaan ollut tyytyväisempi vartalooni kuin nyt, väsyneenä, nopeasti uupuvana ja pehmoisena. En ole koskaan ollut kiitollisempi.
14vrk postpartum, kantoliina toista kertaa testissä.
Imetys. Silläkin uhalla että joku pahoittaa mielensä: meillä imetys on ollut ja on helppoa. Okei, maitoa tulee suihkuten, mikä aiheuttaa hankaluuksia toisinaan ja vaatii pientä ajatustyötä ja käytännön kikkoja. Satunnaisesti pumppaan ylimääräistä suihkua luovutukseen. Vaikka olin ajatuksen tasolla varautunut siihen ettei kaikki aina mene hyvin eikä ole aina niin helppoa, en koskaan oikeastaan ajatellut etteikö imetys onnistuisi ihan hyvin, en edes ensimmäisenä yönä kun otetta ei tahtonut löytyä ja vauva ei tahtonut tyytyä. Ja kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin, ja nyt kun oma kunto sen sallii, imetän missä vain ja miten päin vain. Suurimmat kiitokset ansaitsee tietty vauva, joka on ollut asian suhteen cool ammattilainen heti alusta saakka. Tästä lienee tehtävä oma postauksensa joku päivä kun on aikaa.
Aika. Synnytyksen alettua ja siitä eteenpäin aika on alkanut kulkea eri tavalla. Se menee eteenpäin toisaalta todella nopeasti (vastahan minä synnytin, miten niin tuo on jo 2 viikkoa vanha?) ja toisaalta soljuu eteenpäin hitaasti, koska sitä on nyt enemmän kuin ennen. Joka päivä, aamu, ilta ja yö kotona vauvan ja Miehen kanssa, ja vaikka aika ei aina tahdo riittää pyykinpesuun, ruoanlaittoon tai teen lämpimänä juontiin, sitä on kuitenkin enemmän kuin tarpeeksi. Teen voi lämmittää, pyykit pestä huomenna, viesteihin vastata joskus toiste. On tämä hetki, ja seuraava, ja kaikki tulevat. On loputon jono päiviä, jotka vielä nyt tuntuvat lupaukselta, eivät uhalta. En ollut varma, mitä pitäisin kotona vauvan kanssa olemisesta. Toistaiseksi rakastan sitä, ja ajatus töihin paluusta sitten joskus ikinä enää tuntuu kaukaiselta, utopistiselta ja jotenkin vaikealta. Ehkä jäänkin kotiäidiksi. Ehkä muutan mieleni ensimmäisen uhman tullen. Mutta alkaako aika koskaan kulkea enää siten kuin ennen?