Free to decide eli päätöksenteon vaikeudesta

Olen aina ollut melko huono vastahakoinen tekemään päätöksiä. Kauniimmin sanottuna tykkään delegoida niitä muille, varsinkin jos itselläni ei ole selkeää mielipidettä asiasta (aika usein näin on). Olen luonteeltani yliempaattinen ja kiltti ja lisäksi inhoan riitelyä ja ihmisten tyytymättömyyttä, joten ymmärrän vähän liikaakin muiden näkökulmia ja annan helposti periksi vahvatahtoisemmalle. Tilannetta ei yhtään helpota se, että olen sisarusperheen keskimmäisenä kasvanut ottamaan vastuuta yleisestä sovusta, eli luovimaan ja tekemään kompromisseja, jotta kaikki olisivat onnellisia ja tyytyväisiä. Olen myös taipuvainen muovautumaan ja mukautumaan ympäristööni ja sen ihmisiin. Tästä kaikesta on seurannut aika kehno päätöksentekokyky.

Kun muutin pois kotoa, en oikein tuntenut itseäni. Olin määritellyt itseni ympäristöni ja läheisteni kautta, ja nyt ne olivat poissa. Minun tätytyi opetella tuntemaan itseni ja tekemään päätöksia, koska kukaan ei ollut enää tekemässä niitä puolestani. Ei ollut ketään, joiden mielipiteitä sovittaa toisiinsa tai joiden toiveista kehitellä kaikille käyviä kompromisseja. Olin vain minä, enkä minä tiennyt kuka olin tai mitä halusin. Mutta minä opin. Myöhemmin tapasin myös ihmisen, jonka kanssa sain olla oma itseni ja tehdä itse päätöksiä. Olla itsenäinen parisuhteessa. 

Mutta parisuhde ja elämäntilanteet muuttuivat, vaihtelivat. Oli hyviä kausia ja niitä vaikeampia. Oli rakkautta ja riitoja, rankkaa ja ihanaa, niin töissä, koulussa kuin kotonakin. Viimeisen vuoden aikana rankat vuodet alkoivat viedä veroaan. Kuten aiemmassa postauksessa jo ohimennen mainitsin, määrittelin itseni työni kautta ja tein töitä, töitä ja vielä vähän töitä. Mutta työ uuvutti minut ja ajoi nurkkaan – seurasi työuupumus ja masennus, jotka minun kohdallani oireilivat vahvasti myös kyvyttömyytenä tehdä mitään päätöksiä. Joinakin aamuina en syönyt aamupalaa, koska en osannut päättää mitä söisin, ja sitten koin huonommuutta siitä, etten osaa tehdä edes niin pientä päätösta, puhumattakaan niistä isoista, jotka vain kasaantuivat kun en koskaan jaksanut hoitaa niitä. 

Paranemisprosessi alkoi jo kesällä, ja kun pääsin hetkeksi kokonaan pois työelämästä, alkoi tosissaan tunta siltä, että alan olla taas oma itseni. Kokonaan en taida vielä kuitenkaan olla parantunut: kun tarpeeksi vaikeuksia kasaantuu eteeni, tulee helposti luovuttajafiilis, ja minä lamaannun. Ja lakkaan taas kykenemästä päätöksentekoon.

Nyt pahimmat alkuhankaluudet alkavat tasoittua (melkein postasin viikonloppuna vihaisen räyhäpostauksen meidän vuokranvälitysfirmasta, joka hölmöilee taas ja aiheuttaa jatkuvasti pientä lisästressiä, mutta en sitten viitsinytkään levittää omaa pahaa oloani mahdollisille pahaa aavistamattomille sivullisille, jotka saattaisivat uteliaisuuttaan vaikka lukea jonkun postauksen). Päätöksentekokyky alkaa hiljalleen palata, ja olen huikean onnellinen että olen viimein saanut tilattua itselleni uuden puhelimen ja siihen suojakuoren. Tunnustan heti kättelyssä, että tarvetta uudelle puhelimelle olisi ollut maaliskuusta lähtien, ihan vain jotta ongelman mittakaava hahmottuu vähän. 

Seuraavaksi täytyisi lähteä purkamaan täällä tekemättä jääneiden päätösten pinoa. Tarvitsisin kipeästi kuntosalijäsenyyden, uudet rintsikat, uusia vaatteita, kotiin toimivan tietokoneen (ostaako uusi läppäri tai PC vai lennättää isolla rahalla entinen, toimiva PC Suomesta tänne), kämppään tuolin (kyllä, ensimmäistä kertaa elämässäni asun asunnossa, jossa ei ole yhtään tuolia – ei yhtäkään) jnejne. Jotta henkeä ei alkaisi ahdistaa, jätän listan tähän ja päätän, tässä ja nyt, että hoidan asian kerrallaan kuntoon, sellaiseen tahtiin kun hyvältä tuntuu.