Isänpäivä
Kun olimme pieniä, jännintä ikinä isänpäivässä oli herätä aamulla koristelemaan kakku, keittämään kahvit, tekemään leivät, hakemaan lehti.. Kaikki kiikutettiin huteralla tarjoilupöydällä nukkuvalle isille, joka herätettiin laululla. Kahvin hän sai juoda rauhassa, mutta sen jälkeen oli avattava lahjat ja luettava kortit, ennenkuin sai käydä kakun ja leivän kimppuun.
Kun olimme vähän isompia, kaikki jo ala- tai yläasteella, isi vihjasi että kakun ja leivät voisi kyllä syödä keittiönkin puolella. Niinpä kuskasimme sänkyyn ehkä vain kahvin ja päivän lehden sekä lahjat, joskus sen leivänkin, ja kakkukahvit juotiin myöhemmin. Sitten kun nuorinkin meistä oli yläasteella ja muut jo lukiossa tai vanhempiakin, alkoi isi vihjailla aika vahvasti, ettei jaksaisi aina esittää nukkuvaa niin kovin myöhään: teinien kun oli vaikea päästä sängystä ennen kymmentä puoltapäivää, ja parikymmentä vuotta lapsiperhearkea elänyt isi heräsi varmaan viimeistään kasilta ja tappoi sen jälkeen aikaa, kunnes kaikki oli valmista ”herätykseen”.
Sen jälkeen, kun viimeinenkin meistä lensi pesästä, isi ei ole enää oikeastaan jaksanut teeskennellä nukkuvaa tuntikausia, vaan on noussut ja aamupala on syöty yhdessä keittiössä. Oikeastaan se on näin aikuisena paljon kivempaakin, meillä kun ei ikinä yhdessä asuessamme ole ollut tapana tai edes aikaa syödä yhdessä aamupalaa, rauhassa. Nyt näitä koko perheen brunsseja tipahtelee satunnaisesti isän- ja äitienpäivinä sekä joskus muina juhlapyhinä, jos kaikki sattuvat olemaan paikalla. On aika mukavaa istua kerrankin rauhassa ison keittiönpöydän ääressä, joku paistaa munia, toinen laittaa leivät pöytään, jokainen touhuaa vähän omiaan ja pulina täyttää keittiön. Niinä hetkinä mietin usein, kuinka yksinäiseltä vanhemmistani mahtaa tuntua arkisin syödä aamupala kaksin tai yksin keittiössä, istua illalla keskenään olohuoneessa, kulkea hiljaisessa talossa?
Kyselin myös Mieheltä, millaisia isänpäivärituaaleja hän tulevaisuudessa haluaisi. Heidän perheessään ja hänen kulttuurissaan kun isänpäivä ei ole mikään suuri juhla, korkeintaan perhe kokoontuu yhdessä syömään, mutta sitä tehdään muutenkin enemmän kuin täällä meillä. Hän ei oikein osannut vielä vastata, enkä saanut myöskään ostaa korttia tai lahjaa, kun ”en mä vielä ole isä”. Ja vaikka kiusasinkin raukkaa asialla hetken, niin jos äitienpäivä sattuisi tähän saumaan niin enpä minäkään sitä osaisi vielä omalle kohdalleni juhlia. Kun mahaa ei vielä ole eikä liikkeitä tunnu, ei tunnu kovinkaan todelliselta että kohta ollaan puolessa välissä (nyt on hitusta vajaa 18 viikkoa) emmekä osaa oikein vielä mieltää itseämme vanhemmiksi. Niinpä tänä vuonna juhlittiin minun isääni viimeistä kertaa isänä, ensi vuonna hän on (jos kaikki menee hyvin) myös isoisä. Sen kunniaksi menimme ensimmäistä kertaa varmaan ikinä myös lounaalle ravintolaan, joskin säästeliään isini mielestä sellainen on vähän turhaa rahanhaaskausta kun kotonakin voisi syödä hyvää ruokaa (ja saisi maustaa haluamallaan tavalla 😉 ).
Sanotaan, että tyttö valitsee joko isänsä kaltaisen miehen tai sitten täyden vastakohdan (siis tietty jos on miehiin päin kallellaan). Vaikka isini ja Mies ovat monessa suhteessa erilaisia ihmisiä, niin omalta kohdaltani allekirjoitan tämän täysin: molemmat ovat herkkiä, helliä, eivät pelkää näyttää tunteitaan/rakkauttaan/hellyyttään, ovat paitsi huumorintajuisia niin myös komeita ja hymyileväisiä miehiä. Omaa isiäni parempaa isää en voisi kuvitellakaan, mutten hetkeäkään epäile, etteikö Miehestä tule vähintään yhtä ihana papí meidän pikku insinöörillemme. 🙂
Elämässä kaikki hyvin, kuha on isi!
