Koti-ikävää ja kulttuurishokkia
Olen tässä viime viikkoina potenut kulttuurishokkia ja koti-ikävää. Alkuun oli hankala myöntää itsellekään, että tämä on taas tätä; vaikka se on joka kerta odotettavissa, niin aina kuitenkin toivoo ettei sitä tulisikaan. Mutta sieltähän se tuli, oppikirjan mukaisesti ja ihan ajallaan!
Ensin huolestuin, että onko tämä nyt kuitenkin keväisen masennuksen jälkimaininkeja. Mikään ei tunnu kivalta, mistään ei oikein nauti, elämä on kamalan raskassoutuista. Sitten vanhempani tulivat ihanalle yllätysvisiitille, teimme pikaisen reissun etelä-Britanniaan ja Lontooseen, ja heidän lähtönsä jälkeen se iski tajuntaan: koti-ikävähän minulla on, ja kova sellainen. Sitten tajusin tuntevani päivittäistä vihaisuutta brittejä, tai ehkä paremminkin Englannin käytäntöjä ym. kohtaan. Kulttuurishokki oli ovelasti juonessa mukana – kuherruskuukausi uuden maan kanssa, jos sellaista nyt koskaan olikaan, oli selvästi ohi.
Ja isoin ongelma ehkä onkin se, ettei mitään kuherruskuukautta oikeasti ole ollutkaan. Yleensä uusi maa tuntuu ensin ihanalta, kaikki on hienoa ja uutta ja erilaista ja vau, ja sitten iskee kulttuurishokki ja ikävä, ja sitten se helpottaa ja elämä palautuu uomiinsa. Täällä kaikki on kuitenkin ollut hankalaa, ärsyttävää, huonommin ja muutenkin suoraan sanottuna enimmäkseen paskaa. Olen joutunut etsimällä etsimään hyviä puolia, ja löytänyt ihan muutaman: kaunis luonto, kiinnostava historia vanhoine kauniine rakennuksineen, ja ihmiset ovat edes päällepäin ystävällisen ja kohteliaan oloisia. Mutta tiedättekö, ajan mittaan se pintapuolinen kohteliaisuuskin alkaa **tuttaa, kun se ei usein ylety sitä teennäistä hymyä syvemmälle.
Eniten olen yllättynyt siitä, miten pettynyt olen Englantiin maana. Skotlannissa asuin vain muutaman kuukauden, tilapäisesti, kevät/kesäaikaan, joten ehkä siellä asumisen huonot puolet eivät ehtineet nousta esille, joskin se tuli selväksi sielläkin, että talot ovat huonosti eristettyjä ja lämmittäminen maksaa mansikoita (kulttuurishokki tuli sielläkin kyllä, mutta silti en menettänyt kaipuutani muuttaa sinne vielä joskus asumaan). Mutta jotenkin odotin Englannilta paljon… enemmän, ehkä jo siksikin, että Skotlantiin tosissaan ihastuin. Tiedän, että kyseessä on kaksi eri maata (ja sivumennen sanottuna kannatin Skotlannin eroa Iso-Britanniasta, vaikkei se minulle kuulunutkaan), mutta kuitenkin.
Tällä hetkellä 2-3kk Englannissa asumisen jälkeen olemme molemmat sitä mieltä, että tämä maa voidaan vetää yli mahdollisten tulevaisuuden asuinpaikkojen listalta. Kunhan miehen vaihtoaika on ohi, minä luultavasti irtisanoudun uudesta vakipaikastani (sorry vaan työnantaja, onneksi et ymmärrä suomea!) ja painumme hemmettiin täältä ja äkkiä. Mieluiten jonkun lämpimän paikan kauta, koska täällä olen jo nyt palellut enemmän kuin elämäni aikana missään, eikä nyt ole vielä edes talvi, ja tähän lasketaan mukaan myös Suomi. Toki on olemassa pieni mahdollisuus, että pitkä joululoma Suomessa ja Meksikossa tekee tehtävänsä ja koti-ikävän hellittäessä asettuu kulttuurishokkikin, joten voihan olla että keväällä vielä fiiliksetkin kääntyvät myönteisemmiksi ja harkitsemme asiaa uudestaan. Mutta juuri nyt se ei tunnu kovin todennäköiseltä.