Milloin on oikea aika saada lapsia?
Viime aikoina olen törmännyt sosiaalisessa mediassa ja blogimaailmassa jotenkin normaalia useammin keskusteluihin sopivasta lapsenhankintaiästä, ja siitä kuinka kuka milloinkin on pahoittanut mielensä aiheeseen liittyvistä kyselyistä ja kommenteista. Samoihin keskusteluihin on näppärä muidenkin liittää mielipahan kokemuksensa myös kommenteista lasten ikäerosta, lukumäärästä ja mistä milloinkin. Olin melko pöyristynyt niistä kokemuksista, joita ihmisillä asiasta oli – toisia oli kohdeltu todella törkeästi. Ymmärrän myös sen, että jos aihe on arka syystä tai toisesta, kyselyt voivat satuttaa. Mutta jäin myös miettimään sitä, miksi osa ihmisistä tuntui pahoittavan mielensä melko vähästä – tai ehkä kommenteista ei vain noussut esille se todellinen syy, joka mielen pahoitti.
Minulla on joko todella hienotunteinen suku ja ystävät, tai sitten he puhuvat selkämme takana (tai sitten heitä ei oikeasti edes kiinnosta). Olemme olleet naimisissa kuusi vuotta ja risat, ja voin laskea yhden käden sormilla lapsien puutteeseen liittyvät kommentit ja kysymykset, joita lähipiiristä on kuulunut. Eri asia on tietenkin läheiset ystävät, joiden kanssa puhutaan muutenkin puolin ja toisin puhki kaikki maan ja taivaan väliltä. Ainut lähipiirissäni, joka on asian varsinaisesti nostanut esille, on toinen isoäideistäni, joka toistuvasti tuo esille huolensa siitä, ettemme aio tehdä lapsia ollenkaan tai ettei hän itse ainakaan ehdi niitä tavata (mummi on melko hyvässä kunnossa eikä vielä kovin vanhakaan, mutta eihän sitä koskaan tiedä mitä elämä tuo..). Muille olen jossain sopivassa asiayhteydessä sivulauseessa todennut, ettei lasten aika ole vielä, eikä siitä ole sen kummempaa numeroa kukaan tehnyt. Jos joskus harvoin joku puolituttu on taivastellut asiaa ärsyttävään sävyyn, olen todennut kylmästi, ettei lapsia noin vain tehdä – niitä saadaan. Se hiljentää melko tehokkaasti kenet tahansa, joka ei ole riittävän tuttu kysyäkseen, onko meillä ollut lapsenteon suhteen ongelmaa (ei ole).
Miehen suku taas mitä luultavammin on jo luovuttanut meidän suhteemme. Hänen perheensä on täysin sen ajatuksen takana, ettei lasten aika ole vielä meidän perheessä, ja muun suvun kanssa en oikein ole yhteyksissä muuten kuin miehen kautta, joten ainakaan minun korviini ei ole kuulunut kommentointia sieltäkään suunnalta. Kanssamme samanikäinen miehen serkku on jo toisella kierroksella, joten luultavasti kaikki siellä puolella laittavat toivonsa häneen.
Jos jokaisissa sukujuhlissa ja kissanristiäisissä tökittäisiin merkitsevästi, silmäiltäisiin vatsanseutua ja huomauteltaisiin tökerösti, varmasti ärsyyntyisin minäkin. Mutta muuten ajattelen kyllä satunnaisten lapsikyselyiden olevan osa elämää. Ihmiset nyt vain ovat sellaisia. Kiinnostuneita toistensa asioista, ja toisaalta ihan hyväkin että joku on. Samalla tavalla ainakin meillä päin kysellään toistemme koulu/työtilanteista ja elämästä yleensäkin. Parisuhteet ja perhe ovat osa elämää ja arkea, ja kun toisen kuulumisia kyselee, tuntuu minusta aika normaalilta kysyä myös näiden osa-alueiden kuulumisia. Toki merkitystä on silläkin, kuinka sanansa valitsee. Mutta ehkä seuraavan kerran, kun jonkun asiallinen kysymys ärsyttää, asian voisi koittaa kääntää myös toisinpäin: onpa mukavaa, että tuota ihmistä kiinnostaa minun kuulumiseni ja elämäni.