Mitä kuuluu?
Pahoittelen blogihiljaisuutta. Aiheita ja suunnitelmia olisi, aikaa ei niinkään. Who would have thought 😀
Elämä kuusiviikkoisen vauvan kanssa on hämmentävän samanlaista ja erilaista kuin ennen. Maailma pyörii (samoin pyykit) ja me tehdään samoja asioita kuin ennen, mutta eri tahtiin: minä istun tuntikausia imettämässä, ja sillä sekunnilla kun vauva siirtyy isälleen röyhtäisemään/ nukahtaa, täytyy asioiden tapahtua mahdollisimman nopeasti, koska kutsu voi käydä koska tahansa uudestaan. Siinä on priorisoitava vessassa käynti, oma ruokailu/juominen, kotityöt ja mahdollinen valmistautuminen (esim lenkille/jonnekin lähtöön) mahdollisimman tarkkaan, ja yrittää juoksujalkaa suorittaa mahdollisimman monta asiaa heti kun vapautuu. Niinpä elämme omituista arkea, jossa minä olen valmis ennätysnopeasti (esim 5-15 minuutissa!), mutta silti lenkille lähtöön/ mihin tahansa voi kulua yli tunti.. Koska vauva.
Ja millainen vauva!
Heti päivästä 1. hän on ollut oma persoonansa, veikeä tyttö joka höpsöttelee, höpöttelee ja flirttailee, lumoutuu violetista ja punaisesta, kommunikoi kuin paraskin italialainen käsiään (ja jalkojaan!) heiluttaen, komentaa välillä ja enimmäkseen hymyilee. On yhtä kiukkuinen kuin äitinsä heti herättyään, ja kiljahtelee ilosta heti kun tietää saavansa ruokaa. Ja maailman kaunein tietysti myös, suurien silmiensä kanssa – joista toivoin etukäteen ruskeita, ja nyt toivon niin, ettei tuo tummansininen/harmaa sävy kääntyisikään ruskeaksi, koska tuo vaan sopii hänelle niiiin hyvin!
Ensimmäisten kahden viikon jälkeen (jolloin totuimme liian hyvään) yöt ovat olleet välillä todella risaisia, välillä ihan siedettäviä. Vauva syö 1-3h välein ympäri vuorokauden, joskus 10min, joskus 1,5h ja minä täysimetän, joten olen aika kiinni tytössä koko ajan. Tutti kelpaa toisinaan tilapäisesti (mutta neiti tekee selväksi, että tämä todella on vain tilapäistä), ja pullosta juomista vielä harjoitellaan. Yöt kyllä nukutaan syöntien välillä, jos ei maha vaivaa, mutta jos syö 1,5h välein niin mun unen määrää se rajoittaa jo aika lailla.
Muuten olen täydellisen yllättynyt siitä, kuinka tämä vauva a) ei vain syö ja nuku, vaan seurustelee paljon heti ensimmäisestä päivästä lähtien, b) on tuonut selvästi persoonansa esiin alusta saakka ja c) kasvaa niin nopeasti kaikilla tavoin, että päätä huimaa. Koko ajan opitaan uutta. Eihän tämä ole enää mikään vastasyntynyt ja käyttäytyy kuin olisi jo isompikin lapsi!
Yllättävää on myös se, että minä (!!) siedän heräilyä ja univelkaa huomattavasti paremmin kuin Mies, hän taas kestää minua paremmin tytön itkua. Elämä vauvan kanssa on jotenkin normaalimpaa kuin etukäteen kuvittelin, vaikka kaikkeen kuluukin triplamäärä aikaa. Oma kehokin alkaa palautua pikkuhiljaa kaikin puolin, noh, omaksi.
Sen lisäksi että arjen on pyörittävä (onneksi meitä on kotona vielä kaksi!), on tänään käyty Helsingissä hakemassa tytölle Meksikon kansalaisuus (+kaikki paperityöt siihen liittyen), haettu hänelle myös Suomen passi (koitapa ottaa studiossa passikuva viisiviikkoisesta vauvasta!), järjestelty lauantain nimijuhlaa tytölle ja yritetty päättää, muutetaanko syksyllä pääkaupunkiseudulle vai Norjaan (emme vieläkään tiedä). Vielä pitäisi varata ne lennot Meksikoon kesälle. Alkavatko ne ruuhkavuodet ihan noin niinku heti ensimmäisen vauvan syntymästä?!?