Mitä tapahtuu?!?

Ei paljon mitään mainitsemisen arvoista. Irtisanoin tänään eilen vakituisen työsuhteeni loppumaan tasan kuukauden päähän. Varasin heti perään aika ex-tempore (24h mietintäajalla) meille vajaan viikon mittaisen eeppisen (ja kalliin) purjehdusmatkan läpi Irlanninmeren (mikä arjesta tykkääminen?). Tuuletin, kun Mies jätti arvioitavaksi opinnäytetyönsä. Ostin pari uutta kesämekkoa, kesäkengät JA aurinkolasit (minun mittapuullani tämä on jo suuremman luokan skandaali). Saattelin Miehen matkaan kohti viikonloppulomaa tuolla viereisellä saarella, jota myös Irlanniksi kutsutaan. Tulin kotiin ja istuin häpeilemättä kolme tuntia putkeen lukemassa ajatuksia herättäviä blogitekstejä, vaikka alunperin tarkoitus oli katsella sarjoja. 

WHAT? 

Tiedättekö, tuntuu ihan hemmetin hyvältä. Vapaalta. Tuntuu, että pystyn taas hengittämään. Enää ei yhtään ahdista edes se, että tulevaisuus ei ole kovin tarkkaan tiedossa yhtä kuukautta pidemmälle ajalle.

Viimeiset 7 vuotta olen tehnyt paljon elämääni liittyviä päätöksiä uran, ammatin ja töiden mukaan ja niitä painottaen. Ja se on ihan jees ja tärkeääkin jossain vaiheessa elämää, mutta työn ei saa antaa määrittää itseä ja koko elämää – eikä itse pitäisi määrittää itseään vain työnsä kautta, kuten minä olen tehnyt jo kauan. Nyt on aika uskaltaa tehdä päätöksiä oman hyvinvoinnin, omien haaveiden ja omien toiveiden perusteella. Tästä yhtälöstä tekee kinkkisen se, että nyt olisi Miehen vuoro saada tehdä päätöksiä uraa, ammattia ja työllistymistä painottaen. Mutta onneksi näistä pystyy varmasti sumplimaan sellaisia ratkaisuja, että molemmat ovat tyytyväisiä – ideoita on ainakin lennellyt ja paljon, ja meillä on luovuutta, kykyä ja halua heittäytyä tilanteisiin ja muuttaa suunnitelmia tarpeen mukaan nopeastikin.

Työsuhde on nyt siis irtisanottu, eikä uutta ole vielä laitettu hakuun. Enkä tällä kertaa aio hätäillä sen suhteen. (Mutta se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että tiedän halutessani pääseväni ja joutuvani takaisin vanhaan työpaikkaani sairaalan synnärille vajaaksi vuodeksi – pienellä paikkakunnalla tuskin on tarjolla minulle muutakaan tarpeeksi kiinnostavaa, varsinkaan kun en tiedä mitä muuta sitten haluaisin, osaisin ja voisin tehdä). Suomeen päin muuttaessa on tietty helppo ottaa rennosti töiden suhteen, kun tietää työttömyyden iskiessä putoavansa turvallisesti yhteiskunnan varoilla eläjäksi. Työttömyyttä enemmän pelkään kuitenkin vähän sitä, että rahanhimossani taloudellisen tilanteemme turvaamiseksi ripustaudun tuttuun, turvalliseen ja henkisen hyvinvointini näkökulmasta tuhoisaan työmalliin, jossa minä otan vastaan ensimmäisen työn jonka saan, joka on poikkeuksetta terveydenhuoltoalan alirahoitetulta sektorilta, jossa kaikilla on kiire ja liian vähän aikaa/rahaa/kiinnostusta/jaksamista hoitaa töitään kunnolla ja ihmisarvoisesti. Sitten turhaudun, väsyn, paahdan ylitöitä koska on pakko ja lopulta päädyn ottamaan aikalisän muuttamalla toiseen maahan, jossa sama homma pyörähtää käyntiin samalla lailla. (Ihan näin hypoteettisesti, tämähän ei pohjaudu millään lailla tosielämään..)

Mutta jospa tästä elämästä saisi enemmänkin irti. Mahdollisuudet ovat rajattomat. Kun Mies sai opparinsa palautettua ja vähän lepoa, ruokaa ja rakkautta, alkoi keskusteluyhteys taas aueta ja pääsin tuulettamaan ajatuksiani tämän perheen toisen aikuisen kanssa. Helpotti muuten kummasti oloa 🙂 Nyt mulla on tässä pari aivan yksinäistä, rauhallista ja myrskyisäksi (sään puolesta) luvattua vapaapäivää ennenkuin (yö)työt jatkuvat, joten päätin rakentaa tänne haluamislistan asioista, joita tahdon nyt tai heti tai lähitulevaisuudessa ainakin mahdollisuuksien mukaan. Tahtomispostausta siis tulossa lähiaikoina! (Kyllä tämä tahtoikä on mahtavaa aikaa, ymmärrän hyvin miksi muksut tykkää tästä 😉