Nostalgiaa ja perinteitä markkinoilla
Viiden päivän vauhdikas työputki päättyi järkyttävän kiireiseen aamuvuoroon, jonka aikana meidän kahden vuorossa olevan kätilön käsiin syntyi neljä lasta. Viideskin syntyi, sektiolla, mutta sen delegoimme osaston kätilön hoiviin, koska aika ei riittänyt kahdessa paikassa yhtä aikaa olemiselle. Työvuoron jälkeen juoksin samoilla adrenaliineilla kahvakuulaan, koska tiesin, että vapaapäivänä en saa itseäni enää salille raahattua. Oikeasssa olin.
Seuraavana päivänä joka paikkaan koski, ja sekä mieli että keho tuntuivat läpikotaisin hakatuilta. Yhdeksän tunnin yöunet eivät tuntuneet lainkaan riittäviltä. Heräämiseen meni pari tuntia, kulho puuroa, kuppi teetä ja jakso Downton Abbeyta. Sitten Mies soitti kertoakseen, että oli unohtanut koulureppunsa kotiin ja oikeastaan tarvitsisi sitä aika paljon. Lähdin viemään sitä koulullensa ja tulin takaisin markkinoiden kautta – mikä ihana yllätys keskellä viikkoa.
Jätin pyörän torin laidalle ja maleksin läpi koko alueen. Tori täynnä ihmisiä ja kojuja. Vaatetta ja ruokaa, vanhaa ja uutta, puheensorinaa ja musiikkia. Markkinarinkeleitä katselin kaihoisin silmin – edesmennyt mummoni aina osti kahvileiväksi ison voihin leivotun – mutta tajuttuani, ettemme kaksistaankaan saisi syötyä edes puolia pienimmästä mahdollisesta koosta, tyydyin sydän täynnä nostalgiaa hymyilemään jokaiselle rinkeleitä kauppaavalle. Metrilakujen ohi en päässyt ostamatta muutamaa, ja valinta oli yhtä vaikeaa kuin aina ennenkin. Muikkukojut kiersin kolmesti ennenkuin päätin mistä ostin pienen maisteluannokseni, ja nautiskelin syysauringossa muikut yksi kerrallaan, rapeina ja vastapaistettuina. Teillä puhalsi viima, joka ei ylettynyt kojujen väliin. Siellä ilmaa lämmittivät auringon lisäksi höyryävät ruokakojut tuoksuineen.
Osa aikaisempien kansainvälisten markkinoiden myyjistä oli myös pystyttänyt kojunsa torille: myynnissä oli hollantilaista juustoa, saksalaista makkaraa ja aasialaista wokkia. Tällä kertaa en jaksanut ottaa stressiä siitä, että ”pitäisi nyt ostaa kun kerrankin on tilaisuus” (meilläpäin ei paljon saksalaisia makkaroita ja hollantilaisia juustoja myydä kaupoissa), vaan hymyilin kauniisti myyjille ja kävelin ohi kaikista kojuista. Anteeksi, ehkä ensi kerralla. Brittiläistä teetä olisin ostanut, edelliset ovat loppu, mutta heidän kojuaan ei torilla tällä kertaa näkynyt.
Samat luutien, puusta käsintehtyjen tuotteiden, virolaatuisten puseroiden ja syyshedelmien myyjät pitivät kojujaan samoilla paikoilla kuin joka kerta, joka vuosi, joka vuosikymmen. Se toi tuttuuden ja lämmön tunteen, torin kiertely tuntui yhtä turvalliselta kuin lapsenakin. Suomessa ei tyrkytetä, huudetaan tarjouksia kyllä ja hymyillään, mutta ohi saa kävellä rauhassa jos haluaa.
Torin laidalla nainen myi vanhoja CD-levyjä ja C-kasetteja (kyllä, varmasti vanhat ihmiset vielä omistavat radioita, joihin kasetit käyvät) ja valitti kovaan ääneen potentiaaliselle asiakkaalle, miten kauppa ei käy eikä kannata, eikä kukaan enää edes tanssi. Minusta tuomio oli vähän epäreilu, sillä tiesin vanhempieni ikäluokan, isäni mukaanlukien, käyvän hyvinkin innokkaasti tanssimassa tilaisuuden tullen – kun tanssilavoille tai ”tanssiravintolaan” saadaan sopiva bändi. Valitettavasti laskeneen kannatuksen takia tanssiravintoloita suljetaan ja uudelleenbrändätään nuorten aikuisten juottoloiksi koko ajan kiihtyvällä tahdilla. Ja kun ei ole enää paikkaa, jossa tanssia, ei kannatuskaan kyllä pääse enää nousuun. Ja kuka vanhan iskelmän puolesta puhuu, jos ei edes ihminen, joka yrittää sitä myydä?
Itseni teki mieli tanssahdella vähän kojusta nousevan vanhan suomalaisen tanssimusiikin tahtiin. Vaikken iskelmiä kovasti kuuntelekaan, olen isäni tytär ja osani niistä saanut, ja vanhat klassikot saavat sydämeni laulamaan haikeaa, nostalgista laulua. Kun sen kuulee, tietää, että tämä aikakausi on pian ohi – tämän musiikin, tämän harrastuksen, näiden ihmisten, jotka kaikkea sitä rakastavat. Maailma muuttuu, joka sukupolvi muokkaa sen omanlaisekseen, mutten ole yhtään varma pidänkö enemmän tästä hiphoppareiden, räppäreiden ja skeittareiden maailmasta, vai ottaisinko mieluummin takaisin iskelmät, kultaisen kuuskytluvun ja lavatanssit. Olen kiitollinen, että vanhempani ovat siirtäneet myös minulle tätä kulttuuriperintöä, jonka vasta nyt aikuisena alan sellaiseksi ymmärtää. En tiedä yhtään, minkälaista kulttuuria haluaisin omille lapsilleni aikanaan Suomesta siirtää niiden ikivihreiden saunan ja luonnon lisäksi. Olen kasvanut sellaisessa kulttuurien sekamelskassa, niin nopeasti muuttuvassa maassa ja maailmassa, etten tiedä mitä enää suomalaiseksi kulttuuriksi tituleeraisin. Mihin kulttuuriin haluan omien lapsieni kasvavan?
Kuvia en muistanut torista ottaa. Ei siellä ennenkään kännykkä kädessä kävelty – ei niitä kännyköitä kyllä ennen edes ollut. Olikohan kaikki silloin paremmin?
Kuva kulttuurien kohtaamisesta Turun kansainvälisillä markkinoilla – lainattu sivulta yle.fi.