Oikeus päättää omasta lapsi(ja eläin-)luvusta

Ennen ensimmäistä raskautta ja esikoisen syntymää meiltä ei juuri kyselty lisääntymissuunnitelmiamme (lukuunottamatta mummiani, jonka suurin pelko oli, ettei hän ehdi ennen kuolemaansa nähdä mahdollisia lapsiamme, koska näin kävi toiselle isoäidilleni). Ajattelin tuolloin, että joko olemme onnistuneet haalimaan lähipiiriimme hyvin ajattelevaisia, hienotunteisia ja fiksuja ihmisiä, tai sitten meitä pidetään joko vapaaehtoisesti lapsettomina tai tahattoman lapsettomuuden parissa painivina, eikä kukaan vain uskalla kysyä mitään. 

Sen jälkeen, kun päätimme lainata kohtuani ensimmäistä kertaa jonkun toisen asuinpaikaksi, tämä asia muuttui. Esikoisen syntymän jälkeen meiltä on kysytty kymmeniä kertoja ”koska teille tulee toinen lapsi?”, ”milloin aiotte hankkia toisen?” (mistä niitä hankitaan?) tai ”joko olette suunnitelleet seuraavaa?”. Eniten tässä hämmentää se, että kysyjät ovat ihan fiksuja ihmisiä, jotka eivät ennen ensimmäistäkään lasta kyselleet mitään lastenhankintasuunnitelmistamme. Seuraavaksi eniten hämmentää se, että näitä kyselyitä alkoi sadella jo ennen kuin jälkivuoto oli ehtinyt kunnolla loppua ensimmäisestä. 

Jos eteesi sattuu nelisen kuukautta todella huonosti nukkunut nainen, joka vuotaa edelleen, välilihan arpi on vasta parantumassa, suihkussa ei ehdi käydä eikä mitään syödä tai juoda lämpimänä, parhaat hormonihuurut ovat ehtineet häipyä, synnytys on tuoreena muistissa ja lapsi on aloittanut hulinat eikä suostu nukkumaan kunnolla milloinkaan tai missään, ja sitten erehdyt kysymään että ”milloinkas teille tulee seuraava lapsi”, niin mitä luulet saavasi vastauksesi?

Olen sivistynyt ihminen, joten tähän päivään mennessä en ole vielä lyönyt ketään, vaikka mieli olisi tehnyt. Ei silloin, kun ihmiset kysyvät seuraavan lapsen saapumisajankohtaa (eivät edes että aiotteko tai tuleeko, vaan milloin tulee), vaan silloin kun vastaukseeni ”Todennäköisesti ei koskaan” vastataan hymisemällä, että ”kyllä se mieli vielä muuttuu” (kiitos kun vähättelet tämänhetkistä kokemustani), ”kyllähän nyt lapsi tarvitsee leikkikaverin” (paras syy ikinä tehdä lisää lapsia?) ja ”mutta te teette niin kauniita lapsia!” (kiitos, mutta tämäkään ei ole pätevä syy tehdä lisää lapsia). On totta, että mieli voi vielä muuttua, koska 3kk synnytyksestä tuskin tekee mieli tehdä lisää lapsia – joten miksi siinä kohtaa kysyt, milloin aiomme jatkaa lisääntymistä? Kaikkien mieli ei myöskään koskaan muutu. Toisen lapsen tekeminen ensimmäisen leikkikaveriksi on sekä erittäin epävarmaa (koska et todella voi tietää, kuinka lapsesi tulisivat toimeen keskenään) että aika huono syy tehdä lisää lapsia, jos niitä ei muuten haluaisi. Ja vaikka ensimmäisestä olisi tullutkin kaunis, viisas ja älykäs, niin mikään ei takaa että seuraavastakin tulisi.

Tosiasia on, että jo ensimmäisistä kuukausista lähtien olemme molemmat tahoillamme miettineet, että meidän lapsilukumme saattaakin jäädä aiemman suunnitellun/toivotun kahden sijaan yhteen. Kun toinen ensimmäinen kerran otti asian puheeksi, toinen huokaisi helpotuksesta: ”onneksi sinäkin ajattelet noin!”. Nyt 10,5kk esikoisen syntymän jälkeen olemme edelleen molemmat sillä linjalla, että tämä lapsi voi hyvinkin jäädä ainoaksemme. Mieli voi toki muuttua, mutta siihen tarvitaan molempien mielen muuttuminen, enkä usko kummankaan meistä ihan kevyin perustein lähtevän tähän myllytykseen uudelleen. Tämän kuittaaminen sillä, että kyllä se mieli vielä muuttuu, tuntuu loukkaavalta. Kyseessä on meidän perheemme, mielenterveytemme ja parisuhteemme. Uskoisin, että olemme parhaat asiantuntijat päättämään, montako lasta meille on hyvä. 

Lemmikkiasia taas liittyy siihen, että olemme molemmat kasvaneet perheessä, jossa on aina ollut koiria. Molempien vanhemmat ovat puhuneet jo kuukausia siitä, kuinka tyttäremme tarvitsee koiran (kuten jokainen alle vuoden vanhan lapsi!). Ehkä sitä koiraa tarvitaankin siksi, että se potentiaalinen sisarus olisi leikkikaveriksi kelpoinen vasta yli vuoden päästä siitä, kun saisi alkunsa? Toki meistäkin olisi mukavaa jos meillä olisi koira, itseasiassa olemme haaveilleet koirasta jo jonkin aikaa, mutta me olisimme sitten ne, jotka sen koiran maksavat, kouluttavat, ruokkivat, ulkoiluttavat jne. Lapsen kanssa reissuun lähtö voi vaatia hieman suunnitelmallisuutta, mutta se onnistuu – lisää kuvioon koira, ja homma menee huomattavasti hankalammaksi. Puhumattakaan siitä, että tällä hetkellä arjen pyörittäminen on jo näinkin ihan riittävän raskasta. Ymmärrän mistä tämä koirapainostus kumpuaa, mutta ehkäpä, jälleen, me olemme pätevimmät ihmiset päättämään perheemme lemmikkien määrästä. Samoin kuin toisia lapsia, lapsemme pystyy kohtaamaan myös koiria, vaikkemme me sellaista ole nyt juuri hankkimassa perheeseemme.