Lappi in my mind

Minun pääsiäiseeni on varhaislapsuudesta aina aikuisikään saakka kuulunut joka vuosi matka pohjoiseen, äitini isän luokse. Kun kotipaikkakunnallani pääsiäisenä oli ja on usein jo ihan loppukevät tai melkein kesä, niin Lapissa on silloin yleensä vielä vähän talvi ja vasta kevät kukkeimmillaan. Minulle Lappi on aina kevättalven kirkas aurinko talven viimeisillä hangilla, linnun laulu ja kirpeä pakkasilma, huikean sininen taivas ja valkoinen lumi – se on talven viimeiset pilkkikisat makkarakojuineen ja pallonheittoineen, intensiiviset päivät lasketellen pohjoisen suurilla rinteillä, joilla matka alas kestää ainakin joskus yhtä kauan kuin matka ylös, kodassa paistettu makkara ja termarikaakao omasta kuksasta, nuotion ja hien ja auringon tuoksu vaatteissa ja hiuksissa pitkän päivän jälkeen, onnesta punaiset posket ja iltaisin sihisevä kiuas ja hotellipeli. Se on sukulaisia, joiden kodissa on aika pysähtynyt, asioita, jotka eivät koskaan muutu. 

Toki nämä reissut ovat aikuisiälle tultua oikeasti muuttaneet muotoaan: sisareni sanoin, ”Lappikaan ei ole enää kuin ennen”. No ei tietenkään ole, ihmiset kasvavat ja asiat muuttuvat. Olen vienyt pohjoiseen mieheni, samoin sisarukseni ovat vieneet omat kumppaninsa. Kaikki kaksi koiraamme ovat joka vuosi matkanneet pitkän matkan sinne ja takaisin ahtaassa autossa. Ja vaikka en ole enää moneen vuoteen vaihtelevista syistä ole päässyt mukaan tälle vuotuisalle pyhiinvaellukselle, jotain siitä on jäänyt minuun. Olen saanut vanhemmiltani henkistä pääomaa, jota ei voi rahassa mitata: pala Lappia asuu minussa aina. Kun kevät Suomessa koittaa, oli kuukausi mikä hyvänsä, minuun iskee kaipuu pohjoisen hangille. Mutta vaikken sinne aina pääsekään, on minulla salainen ase: tällaisina päivinä kuin nyt, kevätauringon hohtaessa valkeilla hangilla ja lintujen laulaessa sinisellä taivaalla, minä haistan tuulessa pohjoisen kevään ja kotamakkaran tuoksun, kuulen korvissani laskettelukeskuksen ja pilkkikisojen ihanan metelin, ja sydämeni sekä mieleni kevenevät askel askeleelta. Vaikken minä aina pääsekään Lappiin, on Lappi aina minussa.

Suhteet Ystävät ja perhe Mieli Syvällistä

Tahtoa ikä kaikki?

Tämä kuuluu taas sarjaamme ”Tätä en osannut odottaa, vaikka olisi varmaan pitänyt”. Likalla on ikää pikkuista vaille kymmenen kuukautta, ja oma tahto on nyt löytynyt. Kun maailma (eli me) on häntä vastaan, ylähuuli nousee sillä lailla hassusti paljastamaan vinot etuhampaan alut, silmät menevät ihan sirrilleen kiukusta, ja suusta pääsee tekemällä tehty kiukkuitku (jonka saa joskus katoamaan silmänräpäyksessä oikeilla sanoilla tai teoilla). Tilanteen niin salliessa käsillä ja jaloilla huidotaan ympäriinsä efektin tehostamiseksi. Ihan yhtäkkiä, tässä yhtenä päivänä, hän alkoi osoittaa, että minähän en enää teidän määräiltäväksenne suostu – kuinka kauan lie kypsytellyt asiaa päässään jo tätä ennen. 

Hupaisan epätoivoiseksi tilanteen tekee se, ettei hän vielä puhu. Sanavarastosta löytyy tällä hetkellä papa, aqua ja hampaat, eikä niillä paljon neuvotella ruokailuista, pukemisista tai nukkumaanmenoista. Lisäksi käytössä on tomera ”pa!”, joka tarkoittaa jotakuinkin mitä tahansa sanaa jossa on p (yleisimmin napa, pupu, pöllö tai popo), sekä painokkaasti lausuttu mamamamamMAA, joka ei suinkaan tarkoita äitiä (tai ehkä juurikin sitä), vaan on yleisesti käytetty argumentti silloin, kun asiat eivät suju Hänen Korkeutensa toiveiden mukaisesti, mutta hän on vielä valmis neuvottelemaan. Kiukkupuuskat on mitä ilmeisimmin otettu käyttöön uutena taktiikkana, kun meihin vanhempiin ei näytä järkipuhe enää tehoavan. 

Toisaalta suurempikaan kommunikointi lapsen osalta ei ehkä auttaisi paljoa, sillä meidän puheemme selvästi menee perille, sille ei vain anneta juurikaan painoarvoa. Itsestä olisi kuitenkin mukava edes useimmiten tietää mistä milloinkin kiukutellaan, sillä nykyisellään homma menee vähän aliaksen ja pantomiimin sekoitukseksi, ja yleensä vihjeet rajoittuvat sanaan ”pa” ja sormella milloin minnekin osoittamiseen (samalla kun selkä kaarella spagettina kiemurellaan lattialla tai sylissä). Niin, kuvittelin että nämä tahtoikäjutut tulevat vähän myöhemmin. Toisaalta kuvittelin myös, että pottailu on kaksivuotiaitten juttu, pienet vauvat osaavat nukkua ja kiinteiden syöminen on sitä, että lapsi aukoo suuta ja vanhempi lappaa sosetta sisään. Hahhahhaa. 

b658f5f86efa249dcfc782049ed315433b1fd26f7d06b09cbe30beb5bec26ef9.jpg

Sitä voi kuvitella ja toivoa olevansa se ihminen, jolle siunaantuu helppo ja aina iloinen lapsi. Ja sitä voi toivoa olevansa se vanhempi, jolla ei koskaan pala päreet, joka aina valitsee sanansa ja tekonsa oikein, sanoittaa lapsen tunteet omiensa ohella ja kasvattaa kullannupustaan onnellisen ja muut huomioivan ihmisen. Ja siihen on hyvä pyrkiä, jokainen haluaa lapselleen vain parasta. Mutta joskus sitten todellisuus koputtaa ovelle väsyneen tahtoikäisen muodossa kello seitsemän aamulla, ja laittaa kyseenalaistamaan sekä kaikki valintansa että oman pätevyytensä tähän hommaan. Ja tämä on vasta alkua. 

Onneksi, onneksi tämän ikäisellä on vielä päiväunet, hyvällä tuurilla kahdet! Taidan laittaa teeveden tulille, Netflixin pyörimään ja painua viltin alle sohvalle kun vielä voin. Kerätä kärsivällisyyttä, voimia ja hymyä loppupäivää ja seuraavia päiviä varten. Ja onneksi tahtoa osoitetaan nyt yhtenään myös maailman ihanimmalla tavalla: kiukunpuuskien välissä halaillaan ja pussaillaan ahkerasti äitiä, isiä, rakkaimpia leluja sekä ruudulta näkyviä sukulaisia. On se kuitenkin maailman hellyyttävin murunen <3

Perhe Lapset Vanhemmuus