Tämä kuuluu taas sarjaamme ”Tätä en osannut odottaa, vaikka olisi varmaan pitänyt”. Likalla on ikää pikkuista vaille kymmenen kuukautta, ja oma tahto on nyt löytynyt. Kun maailma (eli me) on häntä vastaan, ylähuuli nousee sillä lailla hassusti paljastamaan vinot etuhampaan alut, silmät menevät ihan sirrilleen kiukusta, ja suusta pääsee tekemällä tehty kiukkuitku (jonka saa joskus katoamaan silmänräpäyksessä oikeilla sanoilla tai teoilla). Tilanteen niin salliessa käsillä ja jaloilla huidotaan ympäriinsä efektin tehostamiseksi. Ihan yhtäkkiä, tässä yhtenä päivänä, hän alkoi osoittaa, että minähän en enää teidän määräiltäväksenne suostu – kuinka kauan lie kypsytellyt asiaa päässään jo tätä ennen. 

Hupaisan epätoivoiseksi tilanteen tekee se, ettei hän vielä puhu. Sanavarastosta löytyy tällä hetkellä papa, aqua ja hampaat, eikä niillä paljon neuvotella ruokailuista, pukemisista tai nukkumaanmenoista. Lisäksi käytössä on tomera ”pa!”, joka tarkoittaa jotakuinkin mitä tahansa sanaa jossa on p (yleisimmin napa, pupu, pöllö tai popo), sekä painokkaasti lausuttu mamamamamMAA, joka ei suinkaan tarkoita äitiä (tai ehkä juurikin sitä), vaan on yleisesti käytetty argumentti silloin, kun asiat eivät suju Hänen Korkeutensa toiveiden mukaisesti, mutta hän on vielä valmis neuvottelemaan. Kiukkupuuskat on mitä ilmeisimmin otettu käyttöön uutena taktiikkana, kun meihin vanhempiin ei näytä järkipuhe enää tehoavan. 

Toisaalta suurempikaan kommunikointi lapsen osalta ei ehkä auttaisi paljoa, sillä meidän puheemme selvästi menee perille, sille ei vain anneta juurikaan painoarvoa. Itsestä olisi kuitenkin mukava edes useimmiten tietää mistä milloinkin kiukutellaan, sillä nykyisellään homma menee vähän aliaksen ja pantomiimin sekoitukseksi, ja yleensä vihjeet rajoittuvat sanaan ”pa” ja sormella milloin minnekin osoittamiseen (samalla kun selkä kaarella spagettina kiemurellaan lattialla tai sylissä). Niin, kuvittelin että nämä tahtoikäjutut tulevat vähän myöhemmin. Toisaalta kuvittelin myös, että pottailu on kaksivuotiaitten juttu, pienet vauvat osaavat nukkua ja kiinteiden syöminen on sitä, että lapsi aukoo suuta ja vanhempi lappaa sosetta sisään. Hahhahhaa. 

Sitä voi kuvitella ja toivoa olevansa se ihminen, jolle siunaantuu helppo ja aina iloinen lapsi. Ja sitä voi toivoa olevansa se vanhempi, jolla ei koskaan pala päreet, joka aina valitsee sanansa ja tekonsa oikein, sanoittaa lapsen tunteet omiensa ohella ja kasvattaa kullannupustaan onnellisen ja muut huomioivan ihmisen. Ja siihen on hyvä pyrkiä, jokainen haluaa lapselleen vain parasta. Mutta joskus sitten todellisuus koputtaa ovelle väsyneen tahtoikäisen muodossa kello seitsemän aamulla, ja laittaa kyseenalaistamaan sekä kaikki valintansa että oman pätevyytensä tähän hommaan. Ja tämä on vasta alkua. 

Onneksi, onneksi tämän ikäisellä on vielä päiväunet, hyvällä tuurilla kahdet! Taidan laittaa teeveden tulille, Netflixin pyörimään ja painua viltin alle sohvalle kun vielä voin. Kerätä kärsivällisyyttä, voimia ja hymyä loppupäivää ja seuraavia päiviä varten. Ja onneksi tahtoa osoitetaan nyt yhtenään myös maailman ihanimmalla tavalla: kiukunpuuskien välissä halaillaan ja pussaillaan ahkerasti äitiä, isiä, rakkaimpia leluja sekä ruudulta näkyviä sukulaisia. On se kuitenkin maailman hellyyttävin murunen <3