Välillä vanhemmuus on paskaa

Totta kai se on välillä ihanaakin. Voisi olla huonomminkin, voisi olla koliikki, vakava sairaus, mitä näitä on. Mutta välillä tämä on ihan hanurista. 

Marraskuun lopulta joulukuun lopulle meillä sairasteltiin. Ensin minä, sitten lapsi yli kuukauden on-off, välillä mieskin. Käytin kerran lääkärissä, itseäni, ja sain kuulla että virusperäistä on, rouva menee nyt vain kotiin lepäämään. Yeah, 8kk ikäisen täystuhon kanssa. Kerran käytin lasta lääkärissä, kun hengitys oli hankalaa ja flunssa tuntui pitkittyneen, ja epäilin sen menneen korviin.Korvat olivat puhtaat, ja minä sain kuulla, että olen tuonut ”terveen lapsen turhaan lääkäriin”, koska tyttäreni rakastaa uusia ihmisiä ja paikkoja, ja on aurinkoinen kaikenmaailman lääkäreille kuumeen kourissakin. 

Joulukuussa tehtiin hampaitakin. Tai lapsi teki, minä lähinnä kärsin. Minilomalla Tallinnassa ja jouluna vanhempieni luona lapsi söi huonosti, kuumeili ja kiukutteli, valvotti yöt. Kun ei tervettä lasta saa viedä lääkäriin, löytyi aina selitys oireille: hampaat, flunssa, eroahdistus, vieras paikka, uusi flunssa, ehkä lisää hampaita, ehkä liikkumaan opettelu? Uutenavuonna lapsen olo huononi lisää, ja lopulta raahasin sen lääkäriin. Edellistä asiantuntevamman ja ainakin asennevammattomamman oloinen lääkäri tutki huolellisesti keuhkot, sydämen, ihon, vatsan ja sisäelimet, kurkisti nieluunkin ettei vaan angiinaa, ja sitten kurkisti korvat. Kas: märkäinen välikorvan tulehdus, antibioottikuuri ja uintikielto. Antibiootti alkoi auttaa kolmantena päivänä, ja vasta silloin tyttäremme alkoi palata omaksi itsekseen: iloiseksi, hymyileväksi ja entiseen tapaan nukkuvaksi tytöksi, ja ruokaa alkoi maistua ennätysmääriä. Ihan itkettää ajatella, kuinka kauan raukka oli kipuillut korviaan. Blogissakin on ollut muuten hiljaista ihan tästä syystä. 

Nyt kuuri on ohi, ja oireet palasivat. Taas reissasimme istumaan terveyskeskuksen penkeille. Tällä kertaa korvat olivat siistit, ja vähän säälivän näköinen lääkäri ehdotti hampaiden tekoa syyksi. En ole ihan varma mitä mieltä olisin ja mitä seuraavaksi. Yöt ovat paskaa, päivät ovat paskaa, ruokahetket taistelua, imetys taistelua, väsynyt vauva kiukuttelee muttei nuku ja uutuutena on löytynyt oma tahto, muttei vielä taitoja ilmaista sitä, joten kommunikointi on turhautunutta pöydän/lelun/ruoan/vanhemman hakkaamista aina kun asiat eivät suju Hänen Korkeutensa mielen mukaan. Oh the joy. 

Yhden asian kerrallaan vielä jaksaa ihan reippaasti, mutta kun ne alkavat kasaantua, vitutuskäyrä nousee nopeammin kuin [lisää tähän haluamasi näppärä vertaus]. Kun monen huonosti nukutun yön päätteeksi heijaa vaunuja eteisessä pari tuntia kello viiden ja seitsemän välillä, sitten taistelee aamupalasta joka enimmäkseen lentää joko seinään tai tukkaan (mutta koska sormiruoka ei kelpaa, en minäkään ehdi syödä), pukee kiemurtelevan muksun ennätysvauhtia vaatteisiin ehtiäkseen bussiin ja sitten istuu pari tuntia odotushuoneessa väsyneen lapsen kanssa päästäkseen kuulemaan, että ”se nyt varmaan vaan tekee hampaita”, niin tekisi mieli joko alkaa itkeä tai vaan jättää se lapsi siihen lääkärin huoneen lattialle ja kävellä lähimpään pubiin. Tai mieluummin lentokentälle. Ehdottomasti lentokentälle. Sen sijaan on vähän pakko ottaa se lapsi mukaan, käyttää se vessassa, antaa rintaa ja sitten pukea huutava ja kiljuva kasa ulkovaatteisiin, jotta pääsee taistelemaan sen aivan liian myöhäiseksi venyneille päiväunille. Ja sitten kun tietää, että se pitäisi herättää vähän aikaisemmin unilta, jottei koko loppupäivän rytmi menee enää enempää sekaisin, mutta mieluummin söisi kepillä polttiaisia kuin herättäisi viimeinkin nukkuvan lapsen. 

Jep. Välillä vanhemmuus on paskaa. Ei mulla muuta tänään. 

 

Hyvinvointi Mieli Vanhemmuus

Pelosta

Viime yönä aivan meidän talomme tuntumassa pamahti kovaa, ja sen jälkeen kuului vaimeaa puhetta jostain lähistöltä. Havahduin imetyshorroksestani hereille välittömästi, ja ensimmäinen ajatukseni oli pommi. Viime vuoden tapahtumien valossa se ei lienee yllättävää. Välittömästi sen jälkeen ihmettelin, miksi joku haluaisi tulla räjäyttelemään pommeja tänne uneliaaseen lähiöön keskelle ei mitään, ja valitettavasti heti sen jälkeen mieleen tuli, että vähintään puolet tämän talokompleksin asukkaista on EU:n ulkopuolelta tulleita ulkomaalaisia, jotka eivät useinkaan tunnu juuri piittaavaan yleisistä järjestyssäännöistä (jopa siinä määrin, että itseni suvaitsevaiseksi laskevana ihmisenä olen alkanut huomata häiritsevän rasistisia ajatuksia tiettyjen kansalaisuuksien ja ihonvärin edustajia kohtaan). Rinnalla lähes unessa ruokaillut vauvakin heräsi silmät suurina, ja koitin rauhoitella sitä puristaen silti samalla lujempaa rintaani vasten, onnellisena siitä että sattui olemaan imetys menossa, jolloin lapsi oli jo valmiiksi turvallisesti kainalossani. Jos nyt jotain tulisi. Herättyäni kunnolla kävin mielessäni läpi kaikki mahdolliset syyt ja skenaariot, miettien samalla tarvittavia vaatteita ja varusteita, jos nyt vaikka joku hälytyssireeni alkaisi ulvoa tai räjähtäisi uudelleen (tässä vaiheessa se oli mielessäni jo ehdottomasti räjähdys). Jätin imetyksen jälkeen varmuuden vuoksi vauvan nukkumaan väliimme, josta tunnin pyörimisen jälkeen siirsin sen kuitenkin puolen metrin päähän omaan pinnasänkyynsä sillä ajatuksella, että välitön vaara lienee jo ohi. Kaikki kolme nukuimme yön aivan jäätävän huonosti. Yön imetyksillä kurkin ikkunoista hiljaista, lumista pihaa ja kävin läpi mielessäni talvivarusteita, hyvä etten kasannut niitä jo valmiiksi sohvalle. 

Aamulla kävi ilmi, että kyseessä oli ollut ukkosen jyrähdys. 

Syyllinen minun pelkooni ei kuitenkaan ollut maailmalla tapahtuneet terroristi-iskut, vaan perimmiltään äitiys. Äidiksi tulon jälkeen aivoni ovat nimittäin alkaneet käydä ylikierroksilla vaarojen suhteen – sekä todellisten/todennäköisten uhkien (kuten liikenneonnettomuudet) että erittäin epätodennäköisten/kuviteltujen uhkien (kuten sen, että naapuruston tummaihoiset ulkomaalaiset saattavat suunnitella sieppaavansa vauvani päiväunilta keittiön ikkunan edestä ja myyvänsä sen hyvällä rahalla eteenpäin). Skannaan koko ajan mielessäni mahdollisia vaaratilanteita. Jos nostan vauvan syliin ja menen ovelle ovikellon yllättäen soidessa, mielessä vilahtaa, että siellä voi olla joku joka haluaa ampua minut ja ryöstää meidät (koska why not). Arkisissa tilanteissa ”pelkään” jatkuvasti pudottavani vauvan, tipauttavani sen päälle jotain, heilauttavani sen vahingossa jotain ovenkarmia päin tai vaikka kaatuvani sen päälle. Yhtäkkiä mieleeni välähtää, että nyt jos kompastun tuohon leluun ja kaadun vauvan päälle, siltä varmasti katkeaa niska. Sitten tyynesti totean itselleni ”noted, pidän varani ettei näin käy” ja jatkan elämääni. 

Alkuun nämä tuntemukset olivat hirveän hämmentäviä, varsinkin kun mieli ja keho olivat muutenkin mullistuneet ja hormonit jylläsivät kuin valtameri konsanaan. Aika pian totesin kuitenkin, etteivät ne oikeastaan rajoita elämääni, ja rauhoituin. Ilmeisesti aivoni ovat päättäneet sopeutua äitiyden tuomaan valtavaan vastuuseen käymällä automaattisesti läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat vaarat etukäteen, jotta ymmärrän olla tipauttamatta lastani päälleen lattialle tai mitään vastaavaa. Silti joskus skannerin läpi livahtaa pieniä vahinkoja, kuten se kerta kun liinassa ollut lapsi ylettikin tarttumaan paistinpannun reunaan ja poltti sormensa, se kun se veti päälleen onneksi jo jäähtyneen lautallisen aikuisten ruokaa, tai se kun se yllättäen oppi nousemaan tietokonetuolia vasten ja tuli alas vauhdilla ja kolisten ennenkuin ehdin väliin. Varhain liikkumaan oppineen lapsen vanhempana toleranssi pienille kolahduksille kasvoi yllättävän äkkiä, kun ei niiltä oikein voi eikä tarvitsekaan välttyä, ja suunnittelu sekä valvonta suurempien kolhujen varalle kehittyi hämmästyttävän nopeasti. 

Aina on kuitenkin takaraivossa pieni pelko siitä, että jotain käy. Vajaan 9kk jälkeen olen alkanut epäillä, ettei se pelko koskaan varmaan kokonaan lähde, muuttaa vain muotoaan ja kohdettaan. Tuskin sitä koskaan lakkaa huolehtimasta lapsestaan, sittenkään kun hän on aikuinen ja muka kykenevä huolehtimaan itse itsestään. Mitenkähän tämän uskaltaa päästää ikinä kouluun?

 

Puheenaiheet Vanhemmuus Uutiset ja yhteiskunta