Viime yönä aivan meidän talomme tuntumassa pamahti kovaa, ja sen jälkeen kuului vaimeaa puhetta jostain lähistöltä. Havahduin imetyshorroksestani hereille välittömästi, ja ensimmäinen ajatukseni oli pommi. Viime vuoden tapahtumien valossa se ei lienee yllättävää. Välittömästi sen jälkeen ihmettelin, miksi joku haluaisi tulla räjäyttelemään pommeja tänne uneliaaseen lähiöön keskelle ei mitään, ja valitettavasti heti sen jälkeen mieleen tuli, että vähintään puolet tämän talokompleksin asukkaista on EU:n ulkopuolelta tulleita ulkomaalaisia, jotka eivät useinkaan tunnu juuri piittaavaan yleisistä järjestyssäännöistä (jopa siinä määrin, että itseni suvaitsevaiseksi laskevana ihmisenä olen alkanut huomata häiritsevän rasistisia ajatuksia tiettyjen kansalaisuuksien ja ihonvärin edustajia kohtaan). Rinnalla lähes unessa ruokaillut vauvakin heräsi silmät suurina, ja koitin rauhoitella sitä puristaen silti samalla lujempaa rintaani vasten, onnellisena siitä että sattui olemaan imetys menossa, jolloin lapsi oli jo valmiiksi turvallisesti kainalossani. Jos nyt jotain tulisi. Herättyäni kunnolla kävin mielessäni läpi kaikki mahdolliset syyt ja skenaariot, miettien samalla tarvittavia vaatteita ja varusteita, jos nyt vaikka joku hälytyssireeni alkaisi ulvoa tai räjähtäisi uudelleen (tässä vaiheessa se oli mielessäni jo ehdottomasti räjähdys). Jätin imetyksen jälkeen varmuuden vuoksi vauvan nukkumaan väliimme, josta tunnin pyörimisen jälkeen siirsin sen kuitenkin puolen metrin päähän omaan pinnasänkyynsä sillä ajatuksella, että välitön vaara lienee jo ohi. Kaikki kolme nukuimme yön aivan jäätävän huonosti. Yön imetyksillä kurkin ikkunoista hiljaista, lumista pihaa ja kävin läpi mielessäni talvivarusteita, hyvä etten kasannut niitä jo valmiiksi sohvalle. 

Aamulla kävi ilmi, että kyseessä oli ollut ukkosen jyrähdys. 

Syyllinen minun pelkooni ei kuitenkaan ollut maailmalla tapahtuneet terroristi-iskut, vaan perimmiltään äitiys. Äidiksi tulon jälkeen aivoni ovat nimittäin alkaneet käydä ylikierroksilla vaarojen suhteen – sekä todellisten/todennäköisten uhkien (kuten liikenneonnettomuudet) että erittäin epätodennäköisten/kuviteltujen uhkien (kuten sen, että naapuruston tummaihoiset ulkomaalaiset saattavat suunnitella sieppaavansa vauvani päiväunilta keittiön ikkunan edestä ja myyvänsä sen hyvällä rahalla eteenpäin). Skannaan koko ajan mielessäni mahdollisia vaaratilanteita. Jos nostan vauvan syliin ja menen ovelle ovikellon yllättäen soidessa, mielessä vilahtaa, että siellä voi olla joku joka haluaa ampua minut ja ryöstää meidät (koska why not). Arkisissa tilanteissa ”pelkään” jatkuvasti pudottavani vauvan, tipauttavani sen päälle jotain, heilauttavani sen vahingossa jotain ovenkarmia päin tai vaikka kaatuvani sen päälle. Yhtäkkiä mieleeni välähtää, että nyt jos kompastun tuohon leluun ja kaadun vauvan päälle, siltä varmasti katkeaa niska. Sitten tyynesti totean itselleni ”noted, pidän varani ettei näin käy” ja jatkan elämääni. 

Alkuun nämä tuntemukset olivat hirveän hämmentäviä, varsinkin kun mieli ja keho olivat muutenkin mullistuneet ja hormonit jylläsivät kuin valtameri konsanaan. Aika pian totesin kuitenkin, etteivät ne oikeastaan rajoita elämääni, ja rauhoituin. Ilmeisesti aivoni ovat päättäneet sopeutua äitiyden tuomaan valtavaan vastuuseen käymällä automaattisesti läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat vaarat etukäteen, jotta ymmärrän olla tipauttamatta lastani päälleen lattialle tai mitään vastaavaa. Silti joskus skannerin läpi livahtaa pieniä vahinkoja, kuten se kerta kun liinassa ollut lapsi ylettikin tarttumaan paistinpannun reunaan ja poltti sormensa, se kun se veti päälleen onneksi jo jäähtyneen lautallisen aikuisten ruokaa, tai se kun se yllättäen oppi nousemaan tietokonetuolia vasten ja tuli alas vauhdilla ja kolisten ennenkuin ehdin väliin. Varhain liikkumaan oppineen lapsen vanhempana toleranssi pienille kolahduksille kasvoi yllättävän äkkiä, kun ei niiltä oikein voi eikä tarvitsekaan välttyä, ja suunnittelu sekä valvonta suurempien kolhujen varalle kehittyi hämmästyttävän nopeasti. 

Aina on kuitenkin takaraivossa pieni pelko siitä, että jotain käy. Vajaan 9kk jälkeen olen alkanut epäillä, ettei se pelko koskaan varmaan kokonaan lähde, muuttaa vain muotoaan ja kohdettaan. Tuskin sitä koskaan lakkaa huolehtimasta lapsestaan, sittenkään kun hän on aikuinen ja muka kykenevä huolehtimaan itse itsestään. Mitenkähän tämän uskaltaa päästää ikinä kouluun?