Pois mukavuusalueelta + sairastelua

Blogi on jäänyt taas hieman syrjemmälle, koska meillä on sairasteltu jonkin verran. Ensin olin itse flunssassa, sitten vauvalla oli kynsivallin tulehdus, heti sen perään flunssa ja ripulia ja sitten Mieskin oli flunssainen. Vieraitakin on käynyt, minun vanhempani tulivat viikonlopuksi sopivasti juuri kaikkien flunssien keskelle, niin että etukäteen haaveilemani treffi-ilta typistyi parin tunnin reissuksi läheiseen olutravintolaan lapsen mentyä nukkumaan (mikä oli sekin ihan ok pikatuulettuminen). Vauva ehti olla sopivasti viikon terveenä niin, että pääsimme pitkästä aikaa vauvauintiin sekä Juliaihmisen kulttuuritapaamiseen, ja sitten iski viikonvaihteessa jälleen joku mystinen kuume. Joten tässä sitä taas ollaan.

Pitkän miettimisen jälkeen ilmoittauduin edellämainittuun kulttuurimamojen taidetapaamiseen Kiasmassa. Aion olla nyt ihan rehellinen: olen jokseenkin introvertti ihminen ja jännitän helposti uusia tilanteita, joten päätös ei ollut helppo. En tiedä mistä ja milloin tämä ominaisuus on kehittynyt, sillä lapsena ja nuorena en muista juurikaan olleeni ujo tai jännittäneeni juuri mitään, koskaan. Päätin kuitenkin, että olisi terveellistä minulle ja hauskaa lapselle osallistua tällaiseen tapaamiseen, ja koska Juliaihminen vaikuttaa blogin perusteella rennolta ja hauskalta tyypiltä, uskaltauduin mukaan. Kuultuani, että paikalle on ilmoittautunut 30 muutakin, harkitsin hetken koko homman perumista, mutta päätin että suuri väkijoukko tuo turvaa, ja pyyhälsin vauvoineni paikalle perjantaina. Kiasmasta olisi sentään helppo ”paeta” eksymällä väkijoukkoon ja hiipimällä ulos, jos ei nappaa.  

Ja kyllä se kuulkaa kannatti. Taiteesta en toki ymmärtänyt mitään. Varustauduin älykkölaseillani (joita vauva edelleen vähän vierastaa) ja nappasin näyttelyn alusta mukaan jonkin lehtisen, joka kulki puoli näyttelyä kädessäni väärinpäin, ennenkuin hoksasin kääntää sen. Oletin kuitenkin, että mahtavien näyttelijänlahjojeni vuoksi kukaan ei huomaa, että olen pihalla kuin se penaalin tylsin kynä, ja luullakseni olin oikeassa (joskin se johtui ehkä enemmänkin siitä, ettei ketään kiinnostanut katsella muita ihmisiä, vaan niitä esillä olleita teoksia). Aluksi kuumotti aika paljon edes mennä tervehtimään Juliaa tai puhua yhtään mitään kellekään, mutta sitten sisuunnuin. Perhana sentään, nämä ovat ihan tavallisia ihmisiä niinkuin minäkin. Äitejä vauvoinensa, naisia, puolisoita, ihmisiä. Eivät ne pure. Ihan muina naisina virittelin sitten jotain vauva-aiheista keskustelua yhden jos toisenkin kollegan kanssa ja kas, se ei ollutkaan yhtään vaikeaa, pelottavaa tai kammottavaa. Onnistuin ehkä jopa heittämään jotain kevyempää small talkkiakin kaiken sen ”kuolen väsymyksestä ja mun vauva käy rinnalla sata kertaa päivässä” -shaiban keskellä, johon aina äitituttavuuksien kanssa tuntuu nopeasti ajautuvan (eikä siinä mitään, sille on ehdottomasti paikkansa – kenelle muulle siitä voisi valittaa, kuin jollekulle, joka on samassa veneessä ja tietää miltä susta tuntuu?). 

Vauva tietenkin nautti. Se nyt nauttii yleisesti aikalailla kaikesta, paitsi nykyään hereillä rattaissa istumisesta (tylsää), pukemisesta (ahdistavaa) ja nukkumisesta (tylsää). Sen takia minä kaikenmaailman vauvakerhoissa ja tapaamisissa lähtökohtaisesti ravaan: sille kaikki normiarjesta poikkeava on ihaninta, mitä voi olla. Taidenäyttely oli tietenkin hot, muut vauvat parhaita, niiden äiditkin hauskoja, tissi parasta ikinä, Kiasmassa pottailu huippua ja Köketissä syöminen, mönkiminen ja muiden vauvojen kanssa seurustelu myös parasta ikinä. Tytölle kyseessä oli siis jälleen Best Day Ever, ja itsellekin yllättävän korjaava kokemus. Tunnelman lämmettyä Köketissä syödessä oli jo niin hauskaa, että aika lensi ja kotiinlähdön koittaessa harmitti oikeasti. Iso kiitos siis Julialle, me tullaan mielellämme toistekin!

3442154.jpg

Jos Miehellä ei olisi ollut pitkä viikonloppu (viikonlopun päälle maanantain etäpäivä ja tiistain itsenäisyyspäivä), olisi ollut kerrassaan ankeaa olla kipeän lapsen kanssa kahdestaan kotona. Nyt on onneksi jo keskiviikko, vaikka se maanantailta tuntuukin, joten tästä ja huomisesta jos selviää niin tulee jo uusi viikonloppu (jee!). 

Jos joku muu kulttuurimama sattuu tätä lukemaan, niin mua kiinnostaisi tietää, tuliko kenenkään muun vauva tapaamisen jälkeen kipeäksi vai oliko tämä nyt johonkin muuhun liittyvää meillä? Eilen tytölle lehahti näppyläistä ihottumaa rintakehään, joten olen aika siinä hilkulla rimpauttaa jo lääkärille, vaikka yleisvointi väsymyksestä huolimatta onkin pienellä potilaalla hyvä.

Suunnittelemme myös joulun alle pientä pakoa arjesta, joten saattaa olla, että blogihiljaisuus jatkuu vielä jonkin aikaa. Kaikki kommentit kuitenkin luen ja pyrin vastaamaan kun ehdin, ja seuraamiani blogeja toki selailen yön pimeinä tunteina imettäessäni.

Rauhallista joulunodotusta kaikille!

Hyvinvointi Hyvä olo Vanhemmuus Suosittelen

Vauva syö (jos syö)

Jos joku edellisen vauvan ruokailua koskevan postauksen jälkeen kuvitteli, että meillä eletään nyt syömisten suhteen auvoisaa arkea, jossa minä sormiruokailutan ja Mies syöttää vauvaa, niin väärin meni. Elämä vauvan kanssa tapaa olla jatkuvaa vuoristorataa vaiheiden ja muiden häiriötekijöiden kanssa (hampaat, uudet taidot, jne), ja niinpä meidän ruokailu-urakin on jatkanut epätasaista menoaan milloin mitenkin. Enää en jaksa stressata, koska omat vaikutusmahdollisuuteni koko hommaan tuntuvat olevan hyvin marginaaliset: kun lasta ei voi eikä kannattaisi pakottaa syömään, niin tässä asiassa mennään sitten vauvan ehdoilla, ja minun hommani on lukea vauvaa, arvailla, kokeilla, siivota ja olla ottamatta mitään tästä henkilökohtaisesti. 

Mitä sitten on ehtinyt tapahtua puolessatoista kuukaudessa?

”Syöttäkää minua” -vaihe

Kaikki uppoaa, kunhan joku muu tarjoilee sen. Vauvan sormet, kädet eivätkä mitkään muut osat kuulu hänen mielestään millään lailla syömisprosessiin. Lusikasta uppoaa mikä tahansa, smoothiepussista voi imutella jos joku muu pitelee sitä suun vieressä, ja jo ajat sitten lasista omin käsin (autettuna toki) juomaan oppinut vauva juo kyllä edelleen lasista, jos joku nostaa sen huulille, mutta pitää kädet linnun lailla sivuille levitettyinä, jottei vahingossakaan koskisi lasiin (tai mihinkään tarjolla olevaan ruokaan). Lohdullista on se, että kuulemma ainoastaan sormiruokailevillekin lapsille tulee näitä kausia. En siis ole pilannut lastani, koska halusin syöttää myös puuroa lusikasta. Tämän vaiheen aikana vauvan paino selvästi alkaa nousta ja jätetuotanto kiinteytyä. 

Disclaimer: Ruokaa saa möyhentää, muussata, lähmiä, taputtaa ja hieroa naamaan, se on osa normaalia tutustumista ruoan koostumukseen ja olemukseen. Sen sijaan kulmat kurtussa ruoan hakkaaminen tarjotinta vasten ja/tai varovasti suoraan lattialle nostaminen on meidän vauvalla merkki siitä, että ei vois vähempää kiinnostaa sormiruokailu/nämä nimenomaiset ruoat/ehkä yhtään mikään nyt just joten turha tuputtaa.

”Minä syön itse!” -vaihe

Mitään ei saa syöttää. Omin sormin uppoaa melkein mikä tahansa, ainakin yritys on kova. Kaikkea käännellään, murennetaan, muussataan, lähmitään, hierotaan ja hakataan, ja sitten sitä yritetään syödä, uudelleen ja uudelleen. Äiti saa syödä ruokansa lämpimänä ja sitten odottaa tunnin että vauva saa aterioitua, ja sitten siivota kilometrin säteellä kaiken. Mahaan menee ehkä kaksi teelusikallista ja maahan loput, mutta vauvalla on hauskaa ja sen hienomotoriikka kehittyy vauhdilla, pinsettiotetta treenataan jo ahkerasti. Lämmitetty puuro lusikasta on vihoviimeinen tarjottava, mutta sama puuro kylmänä omin sormin smoothiepussista on suurinta herkkua, jota vaaditaan lisää hakkaamalla tyhjää pussia rytmisesti tarjotinta vasten. Makaronilaatikko uppoaa kuin häkä. 

”Vain/mikä tahansa pussissa oleva kelpaa” -vaihe

Sen jälkeen, kun tyttö lopetti yhteistyön sekä sormiruoan että lusikan suhteen, keksin tarjota hedelmäsosetta ”pussista” (tiedättehän, kaupassa myydään niitä smoothiepusseja, joissa saa sekä hedelmiä, hedelmää+vihannesta että ruokaruokaa). Sen jälkeen pussit ovat olleet hitti, ja niille hihkutaan aina, niitä tutkitaan tarkasti (minkä värinen tämä on, olenko syönyt tätä ennen, mitähän tässä on?), ja niistä maistetaan aina. Jos sormin tai lusikalla ruokaa saattaa mennä jotain 10-40g kerralla ruoasta riippuen, pussista tyttö voi imaista kevyesti 90g kerralla hyvänä päivänä. Tämän vaiheen aikana hän eli pelkällä rintamaidolla ja pussiruoilla – onneksi on keksitty tuollaiset pussit. Suosittelen!

”Riippuu päivästä, kuun asennosta ja tuulen suunnasta” -vaihe

Parhaillaan elämme tätä vaihetta. Joskus ruoka menee alas hyvin, joskus ei lainkaan. Jos on ripulia, ummetusta tai vatsa kipeä, mikään ei kelpaa. Jos on juuri käyty vessassa, sama ruoka kelpaa. Joskus/jotkin ruoat menevät alas sormin (kuten ikisuosikit kurkku, leipä ja naksut), joskus pitää syöttää, joskus ei saa syöttää, joskus kylmä on hyvä, joskus lämmin on parempi. Pussista tyttö ei ole kieltäytynyt vielä syömästä mitään muuta kuin jotain lämmitettyä possu-couscoussosetta (joka ei itsestänikään maistunut kovin hyvältä, ja sai vielä viidennelläkin tarjouskerralla aikaan niin välittömän ja rehellisen yökötysreaktion lapsessa, että heitin koko pussin pois). Soseet ja puurot maistuvat paremmin kaupasta (pussissa) ostettuina kuin itsetehtyinä, mutta itsetehdytkin maistuvat joskus. Kaupan lämpimät ruoat eivät juuri nyt mene kaupaksi yhtään, mutta mikä tahansa itse tehty ruoka soseeksi surautettuna tai sormin syötynä maistuu (esim chili con carne, spagetti bolognese, kanakeitto ja tonnikalapasta). Lusikalle suu aukeaa yleensä sen jälkeen, kun on saanut koskettaa ensin huulilla ruokaa ja maistaa, mitä on tarjolla (sehän voisi olla myrkkyäkin, mistä sen tietää). Joskus sormiruoka alkaa upota kun on ensin lusikoitu jotain suuhun, joskus toisinpäin, joskus vain jommallakummalla tavalla. Sama ruoka, joka oli suurinta herkkua lounaalla, voi olla Maailman Yököttävintä ja Epäilyttävintä päivällisellä. Siitä vaan sitten tarjoamaan mitä milloinkin keksii, ja palaute on välitöntä mutta yleensä vain kyseistä ruokailukertaa koskevaa. Ah äitiyden iloja. 

Onneksi alle vuoden ikäisen pääasiallinen ravinto on edelleen äidinmaito tai korvike, ja onneksi maitoa riittää, joten stressiä ei itse asiassa kannata ottaakaan -silloin kun kiinteitä ei uppoa mahaan, niin maito kyllä maistuu senkin edestä. Vellejä meillä ei harrasteta, vesi on ruokajuoma mutta sillä ei täytetä mahaa ja toki kaikki pääsääntöisesti tarjotaan suolattomana ja sokerittomana suositusten mukaan, mutta maistaa saa muutakin (kuten joulutorttua!). Ruokaa tarjotaan aina aamupalalla, iltapalalla, lounaalla ja päivällisellä, joskin joskus päivällinen ja iltapala fuusioituvat yhdeksi ateriaksi, koska ovat niin lähellä toisiaan. Jos vauva nukkuu kolmet päiväunet, tarjoan joskus myös välipalaa. Paino sanalla tarjoan, koska joinakin päivinä vauva elää käytännössä puraisulla leipää ja tissimaidolla, kun taas toisina se vetää parin pussin edestä kiinteitä ja päälle maidot ja vedet ja naksut ja kaiken mitä keksii eteen kantaa. Ota näistä nyt sit selvää!

Ps. En ole koskaan kotoa pois muuttamisen jälkeen eli vuosiin erityisemmin nauttinut ruoanlaitosta, mikä tekee tästä kaikesta moninverroin hauskempaa. Not.

Koti Ruoka ja juoma Lapset Vanhemmuus