Kitinän inflaatio ja muuta avautumista

Alkuperäinen teksti oli hyvin kitinäpainotteinen, joten muokkasin postausta vähän enemmän hampurilaismallin suuntaan ja aloitin posiitivisilla asioilla. 

Nyt, kun Miehen polvi on parempi ja hän pystyy osallistumaan arkeen lähes normaalisti, meillä on enimmäkseen aika kivaa. Vauvan nukkumisasioita on saatu jonkin verran korjattua, vaikka tekemistä vielä riittää (siitä lisää omassa postauksessaan), joten pääasiassa meillä on arkena ja varsinkin viikonloppuisin aika leppoisaa. Viimeaikaisiin paskoihin viikonloppuihin verrattuna edellinen viikonloppu oli aika ihana, täynnä leppoisaa yhdessäoloa, höpsöttelyä, lepäilyä, ulkoilua, rakkaiden ystävien tapaamista, talvivalojen ripustusta, glögiä&torttuja, yleistä talvifiilistä ja aikaa yhdessä perheenä. 

Luultavasti juuri siksi arjen koittaessa korostuivat taas kaikki kotiäidin arjen nurjat puolet. 

Tytöllä on luultavasti menossa juuri nyt joku kuuluisa vaihe. Hyvin korjaantumaan lähtenyt yörytmi on alkanut horjua, mikä näkyy enimmäkseen minun unen määrässäni ja ärtymyksen tasossa herätessä. Ärsyttävintä on kuitenkin jatkuva kitinä – ja se, että Miehen ollessa kotona sitä esiintyy melko vähän. Jostain syystä Miehen sylistä tyttö katselee lähinnä minua ja hymyilee jos käännyn katsomaan, mutta minun sylissä kuikuillaan Miestä ja keimaillaan ja kikatellaan hänelle: ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella. Omissa leikeissään tyttö turhautuu äkkiä, jos jokin tavoiteltu asia ei onnistu, ja vielä enemmän, jos ärsyttävä kitinä ei tuota toivottua tulosta eli joku ei välittömästi ryntää nostamaan, kääntämään, auttamaan tai viihdyttämään. Kun olemme kaksin, on haastetta jo saada aamupala/lounas laitettua tai keittiö siistittyä, kun vaihtoehtoina on joko hypätä jatkuvasti lapsen luona tai kuunnella taustalla kaikuvaa kitinää, vikinää ja narinaa yhtä soittoa koko ajan. Syöminen ei kiinnosta sormin eikä aina lusikallakaan, vaan ruokaa paiskotaan, hakataan ja päristellään surutta – paitsi jos kyseessä on joku makea herkullinen pussisose, jolloin sitä pitäisi saada syödä pussitolkulla. Ja kun ruokaa ei mene alas, tissillä roikutaan sitäkin tiheämpään. 

Eilen onnistuin mielestäni melko hyvin, kun sain itseni ja lapsen ruokittua ja vaatetettua, keittiön siistittyä, tiskikoneen pyöritettyä ja kodin siisteystason pysymään suunnilleen ennallaan ihan kohtalaisen siistinä, sen lisäksi etten heittänyt lasta roskikseen, myynyt ovella kierteleville uskonveljille enkä tehnyt itsellenikään mitään peruuttamatonta (jos en juuri mitään tarpeellistakaan). Vessakäynnit, ruoanlaitot, siivoukset ja ylipäänsä kaikki hoidettiin kitinän säestyksellä. Sain lapsen nukutettua päiväunille suunnilleen niinkuin pitikin, tarpoen vaunujen kanssa auraamattomilla pyöräteillä (luulisi, että Suomessa ollaan tietoisia siitä, että talvella voi tulla lunta, mutta näköjään täällä etelässä ei). Pakkasin omat, Miehen ja vauvan uintikamat valmiiksi ja katsoin bussit, joilla pääsemme vauvauintiin. Ja kotiin päästyään Mies katsoo ympärilleen ja kysyy, mitä olen tehnyt tänään. Voitte arvata, että kaikella rakkaudella, ihan hitusen teki mieli huitaista paistinpannulla koko tyyppiä, vaikkei se sen vika tietenkään ollut, että kitinä-Iita oli torpedoinut pitkin päivää kaikki yritykset saada tehtyä jotain muutakin kuin ihan välttämättömin. 

Tänä aamuna Mies oli kotona pidempään, leikitti lasta ja vietti yhteistä aamua. Tyttö oli kuin herranenkeli, tietenkin. Kun ovi sitten kävi isimiehen lähdön merkiksi, alkoi kitinä, vikinä ja narina ihan samantien. Huumori alkaa pikkuhiljaa loppua, ja jos viimeksi aiheesta postatessani olin oikeasti enemmänkin väsynyt kotitöihin ja koko huushollin hoitamiseen kuin itse äitiyteen, niin nyt olen aika kypsä juurikin äitinä ja vanhempana olemiseen. Huomaan myös kitinän kokeneen inflaation: en jaksa välttämättä mennä lapsen luokse, vastata hänelle tai aina edes vilkaista pientä narisijaa, kun kitinä on jatkuvaa. En todellakaan pomppaa palvelemaan hänen korkeutensa jokaista toivetta, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta narinaan. Huomaan olevani äitinä kiukkuisempi, vähemmän ymmärtäväinen ja kuulostan aika lailla omalta äidiltäni niiltä osin, mitä en halunnut omalle lapselleni siirtää (meillä kaikilla on näitä tiettyjä juttuja). Jos levänneenä ja hyväntuulisena ymmärränkin, ettei lapsi tee tiettyjä asioita tahallaan tai juuri minun elämääni hankaloittaakseen, niin väsyneempänä ja kitinätreenien alaisena se ymmärrys väistyy ärtymyksen tieltä, ja huomaan välillä vajoavani ihan pikkulapsen tasolle, mikä ei tietenkään auta asiaa. 

Tulevan isänpäivän ajattelin venyttää isäviikonlopuksi ja ottaa äkkilähdön vaikka johonkin lähikylpylään. Viettäköön isä-tytär-laatuaikaa ihan keskenään, minulle tekisi hyvää vaikka yksi vapaapäivä äitiydestä. Lopuksi hampurilaismallia noudattaen sanottakoon, että Mies on ihana ja osallistuva isä, jota tyttö palvoo, ja myös osallistuva ja rakas aviomies, joka tekee kotihommia ja isähommia koulutöidensä ohella sen minkä ehtii, jopa niin että koulunkäynti taitaa siitä vähän kärsiä. 

Valitettavasti nyt on aika lähteä rikkomaan sääntöä numero yksi, ja herättää hyvin päiväuniaan nukkuva vauva, jottei loppupäivän rytmi mene ihan metsään. Wish me luck. 

Suhteet Ystävät ja perhe Mieli Vanhemmuus

Sinun lapsesi eivät ole sinun

Oman lapsen saatuani ajatukseni vanhemmuudesta ovat jollakin tapaa muuttuneet. Nyt voi seurata sekavaa tekstiä, mutta koittakaa kestää – yritän parhaani mukaan pukea sanoiksi ajatukset ja tunteet, joita on vaikea sanoittaa.

Paljon on käyty keskustelua siitä, onko lapsettomuuden valitseva ihminen itsekäs – tai onko lapsia/biologisia lapsia haluava ihminen itsekäs (huomaa, että tämä teksti on aloitettu melkein neljä kuukautta sitten..). Nyt lapsen saatuani olen alkanut kokea, että lapsen ”hankinta”, olipa se oma biologinen lapsi tai ei, on oikeastaan aika pyyteetön ja rohkea teko. Lähtökohta voi toki olla ja onkin usein ns. ”itsekäs”, toive saada oma lapsi. Mutta siihen se karahtaakin.

Kas kun lapsesi ei koskaan ole sinun. Jo kolmekuukautisen lapsen äitinä näin sen kipeän selvästi, ja mitä isommaksi lapsi kasvaa ja pyrkii vanhemmista irti, omaksi itsekseen, sitä selvemmin sen huomaa. Ei ketään voi omistaa, eikä vastasyntynyt ole tabula rasa, tyhjä taulu johon piirtää mieleisensä kuva – lapsi on oma itsensä, yksilö, syntymästä saakka persoona omine piirteineen. Vanhemmuus on pohjimmiltaan sitä, että ottaa kotiinsa kanssaan asumaan vieraan ihmisen ilman takuita siitä, että tulee toimeen tämän kanssa, ja vieläpä hyvin vaativan kämppiksen, joka tarvitsee apua alkuun kaikkeen, maksaa vanhemmilleen vuosien kuluessa pienen omaisuuden ja tarpeeksi kasvettuaan yleensä ottaa ja lähtee, elämään omaa elämäänsä jossain muualla. Voit opettaa ja neuvoa, koittaa kasvattaa lapsestasi järkevän, empaattisen, fiksun ja sydämellisen ihmisen, muttet pakottaa lastasi kasvamaan sellaiseksi kuin sinä haluaisit tai valitsemaan kuten sinä näet parhaaksi. Hitto, et voi edes mitenkään varmistaa, että lapsestasi tulee onnellinen. Et voi edes tietää, pidätkö hänestä ihmisenä. Vanhemmuus on hitonmoista arpapeliä. Ensimmäisen kohdalla se on silkkaa tietämättömyyttä, seuraavien kohdalla tietoinen riski. Ehkä epäitsekkäimpiä ovatkin monen lapsen vanhemmat? Lapsettomuuden valitseminen tuntuu  siinä valossa ennemminkin järkevältä kuin itsekkäältä valinnalta. Toisaalta ihan oikeasti ei voi täysin tietää mihin päänsä pistää ennen sitä ensimmäistä lasta, ja sen jälkeen on yleensä myöhäistä perua, vaikka kaduttaisikin.

Olen myös alkanut ajatella, ettei vanhemmuus ole millään lailla biologiasta kiinni. Samat riskit, sama arpapeli, samat plussat ja miinukset. En nyt tarkoita, että olisin aiemmin pitänyt ei-biologisia lapsiaan kasvattavia millään lailla vähemmän arvossa!! Omalla kohdallani kuitenkin biologinen vanhemmuus on asia, jolla oli ennen oman biologisen lapsen saantia paljon suurempi merkitys kuin nyt. Toki nykytutkimuksen valossa geenit vaikuttavat paljon esim. lapsen potentiaaliseen älykkyyteen ja tietysti fyysisiin ominaisuuksiin, ja tietenkin oman biologisen lapsen kohdalla tietää usein sukurasitteet ja riskit mm. sairauksien suhteen. Mutta itse vanhemmuus.. se on samaa lottoamista, ja yhtä kovaa työtä (poislukien nyt tietty alkoholin/huumeiden/väkivallan/jne aiheuttamat vauriot joidenkin adoptio-/sijaislasten kohdalla). Uskoisin yhtä lailla kiintyväni jonkun muun alulle laittamaan ja synnyttämään lapseen kuin tähän itse tehtyynkin, samalla tavoin ajan kanssa sitä mukaa kun lapsen oppii tuntemaan ja häneen muodostuu suhde. 

Enkä ole enää lainkaan varma siitä, että pystyisin toistamiseen olemaan niin epäitsekäs, että avaisin kotini tuntemattomalle lapselle, oli se biologinen tai ei, ja lähtisin uudelleen tähän samaan rumbaan. Valehtelematta tämän vauvavuoden aikana on alkanut tuntua siltä, että yksilapsinen perhe saattaakin olla koko perheen hyvinvoinnin kannalta se paras perhemuoto, toisin kuin aiemmin suunnittelimme.

Fool me once, shame on you, fool me twice, shame on me!

Puheenaiheet Vanhemmuus Syvällistä