Muutoksen tuulet ovat puhaltaneet täällä hurrikaanin lailla. Muutama viikko sitten tyttömme aloitti nimittäin päiväkodin. 

Kun päätimme, että lapsi saa tulla, päätimme myös, ettei minun työhönpaluullani ole mikään kiire. Olimme työskennelleet ja säästäneet tarpeeksi turvataksemme taloudellisesti mahdollisuuden olla kotona lapsen kanssa niin kauan, kuin se hyvältä tuntuu. Ajattelin, ettei minulla ole mikään kiire laittaa liian pientä päiväkotiin ja palata siihen oravanpyörään, johon hoitoalalla riittää jo kokoaikainen työ, puhumattakaan lapsen hoidosta ja puolison työstä tai opiskelusta. Ei kiitos!

Tammikuussa, kun hoitopaikkoja täytyi hakea, lapsemme oli 9kk vanha, ja minusta oli juuri alkanut tuntua siltä, että tarvitsen tilaa hengittää ja olla välillä vain minä. Olin alkanut käydä yksin kaupassa, saunassa ja postilaatikolla. Ero lapsesta pidemmäksi aikaa tuntui ajatuksena vielä kaukaiselta ja vaikealta, mutta kaukana oli syksykin. Päätimme hakea paikkaa ja katsoa miltä myöhemmin tuntuu, saisihan sen peruttua. Kävin läpi ryhmiksiä ja pieniä päiväkoteja, mutta lopulta oli vain yksi paikka, jonne oli logistisesti järkeä hakea, vaikka se olikin iso päiväkoti. Päätös ei tuntunut hakemusta jättäessä hyvältä, mutta hoin itselleni, ettei paikkaa ole pakko ottaa vastaan vaikka sen saisikin.

Kevään aikana kävi tuskallisen selväksi, etten minä ole kotiäitiainesta. Olin jossain määrin lievästi masentunut, mutta ennen kaikkea koin pohjatonta riittämättömyyttä. Pienen vauvan kanssa näin ja ymmärsin sen tarpeen ja tarkoituksen, että pienen lapsen on parasta olla kotona rakastavan vanhemman kanssa, mutta mitä isommaksi vauvani kasvoi ja muuttui taaperoksi, tunsin enenevässä määrin, ettei kotona kahdestaan oleminen ole riittävästi meille kummallekaan, ei lapselle eikä minulle. Nautin toki hetkistä lapsen kanssa, iloitsin jokaisesta halista, pususta ja yhteisistä hyvistä hetkistä. Mutta samalla ruoskin itseäni jokaisesta kerrasta, kun tuijotin puhelimen ruutua lapsen leikkiessä, jokaisesta aamusta, kun en jaksanut lähteä avoimeen päiväkotiin, jossa lapselle olisi leikkiseuraa, jokaisesta päivästä, jolloin en keksinyt riittävästi tekemistä tylsistyneelle taaperolle ja hoin kuin mantraa Sinkkosen ajatusta siitä, että tylsistyminen on hyväksi lapselle. Tunsin syyllisyyttä siitä, että en jaksanut olla lapselle riittävästi läsnä, en hankkia riittävästi kontakteja muihin lapsiin (saati kohtalotovereita ja äitiseuraa itselleni!), enkä ylipäänsä jaksanut nauttia kotiäitiydestä, kuten olin ajattelut etukäteen nauttivani. Olin tuottanut pettymyksen itselleni ja koin kaiken kaikkiaan epäonnistuneeni koko tässä ihanassa ajanjaksossa, josta tulee nauttia ja jota tulee vaalia sydämessään päiviensä loppuun saakka, ja jota kaiholla muistellaan sitten kun pää kolmantena jalkana juostaan kodin, päivähoidon ja ruokakaupan väliä. 

 Mutta tiedättekö miksi näistä pitää puhua, ja miksi näistä pitää kirjoittaa sata samanlaista blogitekstiä? 

Jotta ihmiset tietäisivät, etteivät ole yksin. 

Vaikka luin joka tuutista ihmisten kokemuksia ihanasta kotivanhemmuudesta, sain lukea myös toisenlaisia kokemuksia. Tiesin, etteivät kaikki nauti lapsen kanssa kotona olemisesta, ja sekin on ihan ok. Tiesin, että naurettavat häpeän, riittämättömyyden ja pettymyksen tunteeni ovat normaaleja ja ok, ja niitä tuntee moni muukin, vaikka ei oikeasti tarvitsisi. Näin, että muunkinlainen vanhemmuus kuin ”kotona 3-vuotispäivään saakka” voi olla hyvää ja oikea ratkaisu koko perheelle. 

Ja siksi tunsin pikkuisen vähemmän häpeää siitä, että jaksoin kesän yli, koska meillä oli osa-aikainen päivähoitopaikka odottamassa syksyllä. Vähän vähemmän noloutta siitä, että odotin kuin kuuta nousevaa sitä päivää, kun saan viedä lapseni päiväkotiin koulutetun varhaiskasvattajan hoidettavaksi, muiden lasten seuraan. En ollut huolissani hoidon aloituksesta lapsen puolesta (stressasin sitäkin enemmän käytännön jutuista, niistä lisää myöhemmin). Minusta tuntui siltä, että lapsen osalta päivähoito tulee menemään hyvin. Loppukesästä tyttö otti suuria henkisen kasvun harppauksia, ja syyskuun alussa hän oli selvästi jo paljon valmiimpi aloittamaan hoidon. Kotiuduimme lähes tasan kaksi viikkoa sitten Meksikosta, ja yhden palautumispäivän jälkeen lapseni aloitti päivähoidon, 1v 5kk kypsässä iässä. 

Jokainen päivä todistaa minulle, että tämä ratkaisu oli meille juuri oikea. Tyttäremme nauttii päivähoidosta enemmän kuin uskalsin toivoakaan, ja minä nautin siitä, ettei lapseni kanssa oleminen ole minulle enää työtä ja elämäni ainoa tarkoitus: paitsi että minulla on aikaa huolehtia itsestäni ja olla välillä vain minä, jaksan huomattavasti paremmin olla läsnä silloin, kun olen lapseni kanssa. Koko perhe tuntuu voivan paljon paremmin. Ja se on jo jotain se.