Edelliset osat löytyvät täältä ja täältä.

Varoitus: sisältää sensuroimatonta tekstiä synnytyksestä – ei pelottelua, mutta raa’an rehellistä. Jos olet vielä raskaana, mieti kaksi kertaa kannattaako lukea! 

Oltiin tiistai-illassa. Viimeiset 26h olin supistellut vähintään puolen tunnin välein, nukkunut muutaman tunnin katkonaisesti, syönyt kevyesti, hikoillut, huutanut, kestänyt hämmästyttävän määrän kipua. 

Joillekin ihmisille ponnistusvaihe on helpottava. Ponnistaminen voi kuulemma helpottaa painentunnetta ja kipua. Pärjäämisen ja odottelun sijaan pääsee tekemään jotain konkreettista….  Minusta ponnistusvaihe oli tuskaista ja hirveää. Ponnistamisen tarve tuli jo hieman ennen kuin olin täysin auki. Se tunne kun vauva painoi peräsuoleen ja tuntui kuin se olisi yrittänyt tulla ulos väärästä reiästä, oli jotain hirveää. Ja siihen ei auttanut mikään. Ei työntäminen, ei työntämättä jättäminen.

Minä sain olla ja työnnellä mieleni mukaan. Polvillani, istuen, jakkaralla, pallolla. Homma eteni hi-taas-ti. Olisi pitänyt vain vähän ähkiä fiiliksen mukaan ja säästää voimia, mutta kun kroppa pakotti työntämään kunnolla, ei voinut jättää puolitiehen. Minä olin uupunut ja kipeä, uppoutuneena omaan maailmaani, jossa oli enää loputon aalto supistuksia ja alapäässä jatkuva paine ja kipu. Olin varma, etten jaksa kohta enää. Että ihan hetken päästä luovutan. Samaan aikaan tiesin, että tästä on enää kolme tietä ulos: sektio, imuveto tai se, että minä työnnän vielä, vaikken jaksaisi enää yhtään. Ja minähän työnsin.

Jossain vaiheessa kätilö ehdotti, että kokeillaan kyljellään, asentoa jonka olin etukäteen kokenut epätodennäköisimmäksi kaikista. Yllättäen siinä asennossa homma eteni parhaiten, silti raivostuttavan hitaasti. Lopulta käännyin myös kokeilemaan sitä perinteistä puoli-istuvaa. Ajantaju oli kadonnut täysin. Huijasin itseni uskomaan kerta toisensa jälkeen, että enää pari supistusta ja se syntyy. Hoin sitä mielessäni kuin mantraa ja pelkäsin tosissaan, että voimani loppuvat. Vaadin pariin otteeseen tiukasti imukuppia, mutta ”yllättäen” en sitä saanut. 

Lopulta melkein kahden tunnin ponnistelujen jälkeen työnsin vauvan puoli-istuvassa asennossa ulos, viimeisillä voimillani. Vauvallakin oli loppua kohden melko tukalat paikat, joten välilihan leikkaus oli tarpeen (sitäkin ehdin jo pariin kertaan rukoilla, kun pää ei vain tahtonut syntyä). Toista jalkaa pitelevä Mies ei voinut olla katsomatta ja katuu sitä varmaan vieläkin. Tuntui siltä kuin joka paikka olisi revitty auki. Eikä vartalon synnytys suinkaan ollut yhtään päätä helpompi, se koski yhtä helvetisti, ainut ero oli siinä että kätilö pääsi vetämään kaverina – itseasiassa taisin jo vähän lopettaa työntämisen siinä vaiheessa, kun tiesin että joku muu auttaa lopun. Sitten märkä, pieni ja hämmentynyt ihmisenpoikanen nostettiin alamahalle huutamaan. Eikä se kipu suinkaan siihen loppunut. Joka paikkaan sattui ja paljon. Jälkeisten synnytys sattui. Haavan puudutus sattui. Ompelu ei sinällään sattunut mutta hiton epämukavaa se oli. En mitenkään pystynyt uppoutumaan vauvaan niin, että kaikki kipu olisi unohtunut. 

Sain heti särkylääkettä. Käytin ilokaasuakin vielä ompelun ajan. Napanuora sai sykkiä loppuun ennenkuin se leikattiin. Pääsin imettämään, saimme ottaa kuvia, jossain vaiheessa tuotiin teetä ja syömistä. Oli kuohariakin, muttei voimia siinä kohti kilistää. Vauva oli yhtä aikaa vieras ja tuttu, mutta selvästi juuri se tyyppi, jota meille oli odotettukin. 

Sinä yönä pääsin hädin tuskin vessaan yksin pyörtymättä, enkä siellä uskaltanut kunnolla pissiä, kun tuntui että alapää tippui pönttöön. Olo oli hakattu, uupunut sekä kaikin puolin kipeä ja järkyttynyt. Vauva oli kyllä söpö, mutta se roikkui rinnassa suunnilleen ensimmäiset 10h elämästään ja minä meinasin kuolla väsymykseen nukahdellessani ja herätessäni sata kertaa sen itkuun kun ote oli irronnut. Pelkkä asennon vaihto sängyssä oli vaikeaa. Olin kuin paraskin invalidi, ja se ”energinen, vahva ja onnellinen” olo jäi kyllä kokematta. En valvonut vauvaa tuijotellen eikä pää kohissut endorfiinistä ja oksitosiinistä. Se tuli vasta myöhemmin, sitten kun sain vähän unta ja ruokaa, kun olin alkanut rakastua sekä uuteen perheenjäseneen että uudelleen mieheeni, joka oli mitä hellyttävin ja hellin Isi. 

En ole vieläkään varma, uskallanko synnyttää enää toista kertaa.