Osa 1 löytyy täältä.

Varoitus: sisältää sensuroimatonta tekstiä synnytyksestä – ei pelottelua, mutta raa’an rehellistä. Jos olet vielä raskaana, mieti kaksi kertaa kannattaako lukea! 

Kello oli noin 12 päivällä. Supistuksia tuli puolen tunnin välein eivätkä ne ihan kivuttomia olleet, vaikkakin siedettäviä. Kohdunsuun tilannekin oli edennyt. Minä en halunnut kotiin kärvistelemään ja väsymään lisää, joten päätettiin kokeilla antaa vähän vauhtia koko hommalle. Kollega pyöritteli kohdunsuuta, antoi oksitosiinisuihketta nenään ja lähdin Miehen kanssa kävelemään portaita ylös ja alas.

Samantien alkoi supistaa, tiheään ja kipeästi. Aika pian piti kipittää takaisin ilokaasun ja jumppapallon luo, ja ne auttoivatkin hetken aikaa ihan hyvin. Jonkin ajan päästä meni kuitenkin lapsivesi. Jos olin luullut olevani kipeä sitä ennen, niin sen jälkeen vasta olikin helvetti irti. Supistukset kovenivat, tihenivät ja kipeytyivät nopeasti – polttivat alamahaa, kiristivät, repivät. Alkoi olla vaikeaa hengittää, edes ilokaasun kanssa. Alkoi olla mahdotonta rentoutua mitenkään, edes pallon päällä. Tarvitsin jotain vahvempaa, sillä vaikka pärjäsin vielä juuri ja juuri, niin tuskin pärjäisin enää tuntikausia, enkä uskonut että oltiin vielä niin pitkällä. 

Niinpä soitin kelloa ja pyysin kohdunkaulan puudutetta. Oli sattumalta vuoronvaihto menossa, joten kesti hetken ennenkuin kukaan tuli, ennenkuin saatiin nestettä tippumaan suoneen ja ennenkuin lääkäri saatiin paikalle. Siinä vaiheessa purin jo hammasta ja olisin voinut tanssia ilosta kun yksi sairaalaan parhaista gynekologeista astui sisään, heti kun kivultani sain silmät auki. Tässä kohtaa synnytys vauhdittui niin äkkiä, että minulla oli vaikeuksia pysyä mukana. Puudutteen laitto sattui, mutta vähemmän kuin supistuskipu. Se myös alkoi auttaa hyvin nopeasti ja tehokkaasti – paitsi että kaikki kipu hävisi, en enää edes tuntenut supistuksia. Näin hyvin se ei läheskään aina auta. Minä sain paniikkini kuriin ja itseni koottua. Ulos kävellessään gynekologi huikkasi, että olen 5cm auki ja hyvältä näyttää. Supistukset eivät kuitenkaan piirtyneet juurikaan käyrälle, enkä tuntenut niitä itse ollenkaan, joten taas otettiin oksitosiinisuihketta nenään.

Seuraavat pari tuntia minulla oli mukavaa. Mies laittoi Pink Floydin soimaan ja lähti isien tilaan syömään. Minä imppasin keinutuolissa ilokaasua, kuuntelin musiikkia ja lähettelin tilannetiedotuksia perheelleni whatsappiin. Supistukset alkoivat hiljalleen tuntua, ensin kivuttomina, sitten vähän kipeinä, pikkuhiljaa koventuen. Pysyin hyvin mukana henkisesti ja fyysisesti. 

Parin tunnin päästä ensimmäisestä puudutuksesta aloin olla niin kipeä, että rupesin kyselemään uuden perään. Vielä ei voinut kuulemma uusia. Seuraava tunti oli taas yhtä helvettiä. Kun en muutakaan keksinyt, aloin huutaa. Hengitin ilokaasua sisään ja huusin, kovaa ja hallitusti, koko uloshengityksen ajan – ja se auttoi! Sain tilanteen hallintaan, kipu oli siedettävää, pärjäsin. Huusin ja pärjäsin. Mies hieroi selkää, silitti poskea, tarjoili juotavaa, vaihtoi levyä. Selkään tuli kipupiste, johon pyysin ja sain yhden aquarakkulan, jonka laitto sattui aivan kohtuuttoman paljon mutta joka auttoi hyvin – siihen yhteen pisteeseen. Alamahan kipuun ei auttanut mikään.

Aloin pohtimaan spinaalipuudutuksen mahdollisuutta. Sovin kätilön kanssa, että jos kohdunsuun tilanne ei ole edennyt, tilataan spinaali. Kun uusi gynekologi tuli laittamaan uutta kohdunkaulan puudutetta, olin 8cm auki ja aika lailla pois tolaltani. Laittaminen sattui tällä kertaa enemmän eikä auttanut kovin paljon eikä kovin kauan (tämä on normaalia, mutta se tieto ei juuri lohduttanut). Kun edellinen oli auttanut niin täydellisesti, olin katkera siitä, ettei tämä auttanutkaan. Olin väsynyt ja menettämässä uskoni. Rakkokin oli täynnä, mutten saanut kivultani pissittyä, joten minut katetroitiin, ja sekin sattui siinä tilanteessa ihan kohtuuttoman paljon. Vauvan pää oli niin matalalla, että siinä myös kesti kauan ja se oli vaikeaa.

Jonkin ajan päästä vauvan pää alkoi painaa tosissaan takapuolessa, mikä oli melko helvetillinen tunne, joten aloin vaatimaan spinaalia, mutta kätilö sai minut järkiini – siinä vaiheessa olin 9cm auki, ja spinaali olisi mitä luultavimmin pitkittänyt ponnistusvaihetta. Sitä en missään nimessä halunnut, joten spinaali jäi ottamatta. Kesti kuitenkin vielä melko kauan, ennenkuin viimeinenkin sentti hävisi, kohdunsuu oli täysin auki ja ennenkuin ponnistamisen tarve alkoi tuntua. 

Avautumisvaiheen minä kestin. Olin varautunut kipuun, epätoivoon, sain kokeilla juuri niitä kivunlievityksiä kuin halusinkin, pärjäsin kivun kanssa. Mutta se ponnistusvaihe, voi hyvä luoja.

Heti synnytyksen jälkeen kaikki oli tuoreeltaan niin raakana mielessä, että koko tapahtumaan piti ottaa vähän etäisyyttä, ennenkuin siitä pystyi kirjoittamaan. Käytännön syistä olen jakanut tekstin kahteen kolmeen osaan (osat 2 ja 3), jotka ovat molemmat kaikki silti ihan jättipitkiä. Sorry not sorry!

Varoitus: sisältää sensuroimatonta tekstiä synnytyksestä – ei pelottelua, mutta raa’an rehellistä. Jos olet vielä raskaana, mieti kaksi kertaa kannattaako lukea! 

Etukäteispostaus synnytyksestä jäi julkaisematta, mutta tarkoitus oli siis pärjätä mahdollisimman kauan lääkkeittä aktiivisesti synnyttäen ja jos mahdollista, ilman epiduraali- tai spinaalipuudutusta sekä ponnistaa pystyasennossa.

Maanantaina H39+5 ”neljännen S:n'” eli shoppailun ja hyvien päiväunien jälkeen päivällistä syödessä tunsin supistuksen, joka poltteli alamahaa ihan eri tavalla kuin ennen. Samanlaisia alkoi samantien tulla alle 10 minuutin välein. Söin vielä loppuun ja naureskelin miehelle että kylläpä sattuu. Aika pian sain siirtyä pallon päälle, jossa supistukset oli helpompi ottaa vastaan – ne kipeytyivät nopeasti. Lämpöpussi oli huono, alaselän hieronta hyvä, äänenkäyttö (”synnytyslaulu”) ei vaikuttanut mitenkään ja supistusten välissä luin vielä kirjaa saadakseni ajatukset muualle.

Parin tunnin päästä olin sen verran kipeä, että lähdin pallon kanssa suihkuun. Se auttoi ihanasti ja pidensi supistusvälejä. Suihkussa oli myös vähän tylsää mutta hyvä olla, joten fiksuna tyttönä ajankuluksi sheivasin sääret! 😀 Suihkun jälkeen supistusväli oli n. 9min ja ajattelin synnytyksen jo lopahtavan siihen, joten kuivasin itseni ja painuin sänkyyn lepäämään/nukkumaan. Virhe! Makuulla supistukset tihenivät, kipeytyivät ja sieltä oli myös vaikea kömpiä ylös parempaan asentoon kun supisti. Aloin olla väsynyt. En saanut levättyä, mutta tuntui siltä ettei synnytys vielä ole kunnolla käynnissä. Puolenyön aikaan päätin, että lähdetään sairaalaan – jos mitään ei ole tapahtunut, niin haluan lääkettä ja nukkumaan. Ennen lähtöä pakotin miehen vielä tekemään itselleen eväät ja ottamaan viimeisen mahakuvan. 

Matkalla ja pystyssä supistukset tihenivät jälleen. Sairaalassa todettiinkin, että synnytys on ihan hyvin käynnissä, kohdunsuu 3cm auki, kanava hävinnyt ja pää hyvin hollilla. Supistikin taas tiheään. Positiivisen strepto B:n takia sain antibiootit ja sitten pääsin ilokaasun kanssa ammeeseen. Amme oli taivas ja auttoi enemmän kuin ilokaasu, joka ei oikein vaikuttanut kipuun mutta pisti pään sekaisin, niin ettei kipu enää niin haitannut. Se myös auttoi hengittämään paremmin.

Ammeessa viivyin useamman tunnin ja alkuun minulla oli siellä oikein hyvät allasbileet, tarjoilin ilokaasua supistusten välissä Miehelle ja kätilölle ja naureskelin itselleni. Mies otti kuvia. Välillä kuunneltiin sydänäänet, supistusväli alkoi taas pidetä. Lopuksi piti tulla pois vessaan, kunnon sydänäänikäyrään ja antibiooteille. Tässä vaiheessa ilokaasu pumpattiin kovemmalle ja halusin myös peräruiskeen. Kello oli 4-5 aamuyöstä ja aloin taas väsyä – supistukset harvenivat ammeessa, en olisi jaksanut ottaa enää yhtäkään vastaan, eikä kohdunsuun tilanne ollut edennyt mihinkään. Kömmin ammeesta sänkyyn peiton alle ja pyysin opiaattipiikin. Se auttoi yllättävän vähän itse kipuun, mutta rentoutti sen verran, etten taistellut vastaan. Pyysin Miehelle sängyn ja päästin sen nukkumaan. Heräsin 10min välein supistukseen, hengitin sen läpi ilokaasulla ja nukahdin uudelleen. Näin mentiin pari tuntia.

Tuli aamupala ja vuoronvaihto. Supistukset harvenivat, ruoka maistui. Laitoin ilokaasun pois, Miehen kotiin aamupalalle sekä suihkuun ja nukuin pari tuntia. Supistukset eivät olleet missään vaiheessa loppuneet sen jälkeen, kun ne edellisenä päivänä klo 17 maissa alkoivat, mutta synnytys ei todellakaan ollut kunnolla käynnissäkään. Söin lounasta, kutsuin Miehen takaisin ja neuvottelimme aamun kätilön kanssa jatkosta.