Kaksi viikkoa sitten elämämme muuttui. Maanantaina päivällistä syödessä tunsin ensimmäisen kipeän supistuksen ja tiesin heti, että se on menoa nyt. Jännitti hyvällä tavalla.

Synnytys oli pitkä ja kipeä. Sen päätteeksi tiistai-iltana perheeseen syntyi pieni topakka tyttö, joka tuijotti minua yhtä hämmentyneenä kuin minä sitä. 

Ensimmäinen 12h oli rikkinäistä, kaikin puolin. Olo oli hakattu, joka paikkaan sattui, vauva ei nukkunut, hädin tuskin pääsin pyörtymättä vessaan. Sitten sain pari tuntia unta, vähän aamupalaa, lapsen rinnalle kunnolla. Päivänvalossa se oli niin kaunis, niin pieni. Isän kädet ja silmät, äidin nenä. Kenen lie korvat. Se näytti aivan siltä miltä en ollut uskaltanut ajatella sen näyttävän, etten pettyisi. Ihan siltä miltä pitikin. Pieni rakas. Niin kaunis, niin pieni, niin oma persoonansa heti alusta saakka.

24h synnytyksestä tunsin voimieni palanneen. Ilmoitin, että huomenna lähdemme kotiin, jos lastenlääkäri päästää. Perhehuoneessa oli ihanaa, kun joku muu pesi pyykit ja toi monta kertaa päivässä ruoan, mutta kaipasin omaa rauhaa ja rytmiä. Ja niinpä me lähdimme, 1,5vrk synnytyksestä, työnsimme pienen ihmeemme vaunuissa 300m kotiin ja minä pelkäsin jokaista autoa. Sain aavistuksen siitä huolesta, joka varjon lailla seuraa vanhempia.

Ja tunsin itseni niin paperinohueksi. Fyysisestikin kipeäksi, mutta henkisesti olin ohuttakin ohuempi, täynnä rakkautta tätä lasta ja miestä kohtaan, minut oli raa’asti riisuttu kaikesta yhdentekevästä ja jätetty jäljelle vain ydin, olennainen. Tunteet herkässä kaikissa ääripäissä. Olo oli haavoittuvainen ja avoin. 

Ja kaksi viikkoa kului niin nopeasti. Edelleen harmittaa, että ensimmäisinä päivinä annoin vieraiden käydä liikaa, että kävimme viettämässä aikaa vanhempieni luona, ettemme vain lukinneet ovea, sulkeneet puhelimia ja pesineet kolmestaan kotona. Koska sitten viidentenä päivänä tuli arki, piti pestä pyykkiä, laittaa ruokaa, käydä kaupassa. Opeteltiin uutta rytmiä vauvan kanssa. Opeteltiin sanomaan välillä ei ja lepäämään sen jälkeen, kun oli käynyt vieraita. Tyttö kasvoi, kehittyi, oppi uutta. Kahdessa viikossa! Kävi vieraita, kävi terkkari. Kävimme vaunulenkeillä varovasti, ja minä väsyin kuin vanha nainen, varoittamatta ja täydellisesti. Opettelin tekemään asioita yhdellä kädellä, käymään vessassa nopeasti ja välttämään niitä tuutulauluja, jotka joka kerta nostavat kurkkuun palan, jonka läpi ei pysty laulamaan.

Kaksi viikkoa, ja tuntuu, kuin hän olisi kuulunut perheeseemme aina.