Hillitön, järjetön, hormonien vauhdittama kateus on iskenyt. Kaikki muut saa vauvoja paitsi minä (no offense lapsettomuuden kanssa painivat, älkää lukeko tätä tekstiä, anteeksi)!! Blogitutut, raskausfoorumin ihmiset, vanhat koulukaverit joiden en edes tiennyt odottavan. Mitään väliä ei ole sillä, että ne kaikki muut ovat olleet paljon pidemmällä raskauksissaan ja synnyttäneet lapsensa pääasiallisesti viikoilla 39-41, niinkuin normaalisti tehdään. Eikä edes sillä, että olen viimeiset neljä viikkoa paniikissa pelännyt sitä, että tämä oma syntyy ennenaikaisesti. Silti!! Miksi en ole hankkiutunut sellaiseen seuraan, joka olisi mukavasti 1-5 viikkoa jäljessä omaan raskauteeni nähden??!?
Nyt kun viikkoja on kasassa jo roimat 36 ja rapiat päälle, olen alkanut hiljalleen pelätä, että tämä ei synnykään ennenkuin roimasti yliaikaisena käynnistelyn seurauksena. Tiedän, että on ihan todennäköistä, että mennään yli lasketun ajan (ensimmäinen raskaus ja whatnot). On myös ihan oikeasti mahdollista, että tämä syntyy ylihuomenna tai ensi viikolla tai vaikka silloin 39+ eli kolmen viikon päästä, mikä olisi noin niinkuin järjellä ajateltuna aivan fine ja aika optimaalinen tilanne. Eikä minua yhtään huolestuttaisi, jos joku voisi luvata, että se syntyy kolmen viikon päästä, sinnittele sinne vaan. Mutta eihän sellaista kukaan voi luvata. Samaan aikaan toivon kädet ristissä että se pysyisi sisällä vielä 4 päivää, jotta ei olisi enää ennenaikainen (ihan kuin se päivä sinne tai tänne tekisi niin ison eron missään muualla kuin paperilla), ja ihan pikkuisen toivon että se syntyisi ensi yönä jotta voisin lopettaa tämän jännittämisen, odottamisen ja liipasimella elämisen. Nyt me aletaan olla henkisesti jo valmiimpia siihen että se oikeasti syntyy. Nyt ei haittaisi vaikka se oikeasti syntyisi ensi yönä (ja jos karman lakiin on uskominen niin vähintäänkin vedet menevät kun menin vaihtamaan puhtaat lakanat sänkyyn).
On other news, meillä kyllästyttiin tiskaamaan (lue: Mies kyllästyi) ja ostettiin pöytäpesukone. Suunnittelin sellaisen ostoa jo aika kauan aikaa sitten ja laitoin takarajaksi vauvan syntymän, koska en kyllä rupea tiskaamaan vastasyntyneen kanssa, ja jos Mies olisi ollut koulussa tai töissä kun minä jäin saikulle, niin se kone olisi hankittu samantien jo silloin. Mutta hänpä valmistuikin työttömäksi sopivasti siihen väliin ja on toiminut meidän tiskaajana nyt neljä viikkoa, ja oikein kiitettävästi tiskannut vähintään joka päivä ja joskus useammankin. Mutta nyt tuli mitta täyteen tiskarillakin, ja niinpä keittiössä hurisee nyt ihan uusi kone. Mikä vapaus!
Itse olen sinnikkäästi ulkoillut vähän joka päivä, kävellyt pieniä matkoja kavereita tapaamaan tai kiristänyt ne meille kahville, kärsinyt järkyttävästä huono olo/yökötys/ lievä närästys/ hankala olla missään asennossa/ mikään ei huvita/ vähän supistaa mutta ei vakavasti/ pystyssä painattaa/ apua onko nuo peräpukamia -loppuraskauskombosta, ja sekä minä että Mies alamme olla lopen kyllästyneitä minuun tässä vaiheessa. Onneksi kunto on pikkuhiljaa kasvanut ja vaikka edelleen väsyttää tasaisesti, nyt pärjään jo vähän paremmin enkä nukahtele ihan koko ajan jos teen jotain! Vauva kasvaa hurjaa vauhtia ja panikoin myös sitä, ettei se kasvaisi liian isoksikaan (mutta liian pienikään ei saa toki olla!), jotta saan sen pukerrettua itsestäni ulos. Eteinen ja vauvan kaapin päällinen ovat edelleen siivoamatta, ja se suursiivous kämppään on vielä myös tekemättä. Muu perhe lähtee ensi viikolla Lappiin pääsiäiseksi, ja puoliksi epäilen vauvan ihan piruuttaan syntyvän silloin – toinen pätevä aika syntyä olisi aprillipäivä.
Odottavan aika on pitkä. Kyllä se tulee kun on valmis. Ei sinne yksikään ole sisään jäänyt. Jne.. Hah hah. Ei naurata yhtään. Ottaisko joku yhden hyvin käyttäytyvän insinöörin evakkoon ennenkuin se hakee eroa?
