Selvästi hyvä päivä

..mutta otsikosta huolimatta selvästi myös selvä päivä 😀

Eilinen oli niin syvältä, että päätin jo nukkumaan mennessä, että tästä päivästä tulee parempi. Ja kappas, siitä tuli! En herännyt yöllä kertaakaan (!!), ja kun aamulla klo 7 jälkeen tuntui siltä että unta ei riitä mutta nälkä alkaa olla, nousin ihan oikeasti hetken makoilun jälkeen ylös ja ylipuhuin Miehen tekemään meille munia ja tortillaa aamupalaksi. Eikä väsyttänyt yhtään, vaikka yöunet jäivät kuuteen tuntiin! Siinä vaiheessa, kun olisin halunnut soittaa paikkaan X ja vierailla paikassa Y eikä kumpikaan niistä ollut vielä auki, koska kello ei ollut vielä kymmentä, selvisi miksen yleensä herää ennen yhdeksää. Nyt olin ysin jälkeen jo vaatteissa, hyvin syöneenä ja valmiina ihan mihin vaan. Wtf?

Tein Miehen kanssa virkistävän lenkin kaupungille (300m sinne ja sama takaisin sekä pientä kävelyä kauppojen välillä), ja totesin että vastaavanlaisia lenkkejä ei voi ihan joka päivä tehdä – raitis ilma teki hyvää mutta käveleminen sattui, painatti ja supisti sen verran että istumatauko silloin tällöin oli aika must. Siitä huolimatta olo virkistyi kummasti, kun pääsi pois neljän seinän sisältä. Tuskin tämä nyt yhden kaupunkireissun takia syntyy, kun tähän astikaan supistukset eivät ole juuri mitään siellä kohdunsuulla tehneet. 

Käytiin uusimassa vuokrasopimus miekkosen valmistumisen takia (meilläpäin saa asua opiskelija-asunnossa vielä vuoden valmistumisen jälkeen), ostamassa minulle subi lounaaksi ja katselemassa Miehelle valmistujaislahjaksi kelloa. Lisäksi löysin ihan vahingossa kohtalaisen halvalla laukun, jota aion käyttää ensin hoitolaukkuna ja joka siirtyy sitten käsilaukukseni, jos käytännössä totean tarvitsevani ihan oikean hoitolaukun (tämä ei sellainen ole, koska en sellaista lähtökohtaisesti halua). 

img_20160308_154535.jpg

Kotiutimme myös mukaamme kaksi uutta muumimukia, jotta voimme juoda muumeista myös vieraiden kanssa emmekä vain kahdestaan (aiemmin kummallakin oli oma mutta siinä se olikin). Menkööt sitten vaikka naistenpäivälahjasta, olihan toisen mukin kyljessä monimuotoista naiseutta edustava Tuutikki, joka näyttää vähän mieheltä mutta onkin nainen (joka asuu uimakopissa ja jonka esikuvana ilmeisesti on toiminut Tove Janssonin oma (naispuolinen) elämänkumppani) sekä Pikkumyy, joka ei ihan perinteiseen kiltin tytön rooliin sovi myöskään. 

img_20160308_135001.jpg

Kaikenkaikkiaan kaupunkireissu meni hyvin, jos ei lasketa sitä, että huusin aika kovaan ääneen keskellä katua etten voi kävellä kovempaa koska mua SUPISTAA. Mutta koska Mies vain nauroi sille enkä onnistunut edes vetämään oikeita kilareita asiasta sen takia, lasken tämänkin voitoksi. Kotiin tultua oli ihana lösähtää sohvalle teen ja valmistujaiskakkujen jämien äärelle blogittamaan, facettamaan ja mitänäitänyton. Lepäämään ja pelaamaan ja muuta vastaavaa. Tänään on vielä ohjelmassa saunaa ja holitonta siideriä (hyvästi selvä päivä, sittenkin?) ja jos lippu pysyy näin korkealla niin päätän hitto soikoon useamminkin jo etukäteen pitää hyvän päivän 😀

Sivuhuomautuksena mainittakoon, että hyvänä päivänä vauvan riehumissessiot ja vatsansisäiset pahoinpitelytreenitkin tuntuvat enemmän söpöiltä kuin ärsyttäviltä. 

Hyvinvointi Mieli Raskaus ja synnytys

Äitiysloma

Äitiysloman (ja loppuelämän?) ensimmäinen päivä. H34+5. (Edit: julkaisu näköjään venyi just seuraavan vuorokauden puolelle.. noh, väliäkö tuolla.) Päästiin tänne asti yhtenä kappaleena. Miltä nyt tuntuu? 

No tuota. Edellinen sairaalalaukkupostaushan oli kirjoitettu ihan toisena päivänä, sellaisena jolloin en halunnut tappaa jokaista joka puhuu minulle. Tänään… Noh. Tällaista tämä on, ylämäkeä ja alamäkeä. Cloudy with chance of meatballs, ”meatballs” being hormonaaliset raivokohtaukset ja ”cloudy” being lähellä depressiota. 😀

Perjantaina, jolloin olisi ollut viimeinen työpäiväni jos olisin sinne asti jaksanut työskennellä, oli sattumalta myös viimeinen päivä palauttaa (lain mukaan!!) avaimet ja kulkulupa sairaalalle. Hipsin tyhjentämään kaappini ja palauttamaan avaimet toimistolle kulkematta osaston tai synnärin kautta. Olo oli vähän kuin tuoreen eron jälkeen, kun ei enää itke silmiään kipeiksi joka sekunti kun joku mainitsee eksän, muttei vielä uskalla kohdata sitä kasvokkain, kuitenkaan. En vielä rohjennut mennä kahville työkavereiden kanssa, ehkä sitten ensi viikolla? Vastaan ei onneksi tullut kuin pari tuttua sairaalahuoltajaa, joilla oli riittävästi töitä jotta moikattiin vain ohimennen. Olo oli vähän luihu, todella orpo ja jollakin tapaa ihan omituinen kun kävelin ulos sairaalalta pihalla odottavaan kyytiin. Tuntui kuin ammattilaisen suojapuku olisi kirjaimellisesti riisuttu nyt harteilta, ja olisin enää minä, kohta äiti, ja mitä muuta?

Viikonloppu kului Miehen valmistujaisia juhlien. Torstaina sieti leipoa yhden kakun, ennenkuin supistelut pakottivat petiin. Perjantaina toisen. Siivoilussa ei paljon ollut asiaa auttamaan. Monestakin syystä juhlat järjestettiin vanhempieni luona ja pääosin heidän toimestaan, ja me vain autoimme (tai ollaanpa nyt rehellisiä, Mies auttoi, minä lähinnä makasin sohvalla ja pyysin ihmisiä palvelemaan itseäni kun en voinut supistuksiltani juuri muuta tehdä). Juhlia edeltävien päivien sekä itse juhlapäivän aikana ehdin ärsyyntyä kaikkeen koko talossa ja sen omistajissa niin paljon, että päätin, ettei meidän tytön nimiäisiä pidetä siellä. Varaan kuitenkin oikeuden muuttaa mieleni, jos päädytään sektioon tai olen muuten jotenkin ihan kädetön synnytyksen jälkeen. Osan lähes kaiken ärtymyksen voi lienee laittaa sekä hormonien että oman liikuntakyvyttömyyteni piikkiin, mutta silti. Itse juhlat olivat onneksi erittäin onnistuneet, juhlakalu sekä vieraat tyytyväisiä ja minäkin jaksoin seisoa ja kävellä suurimman osan päivästä, ensimmäisen tunnin jopa korkkareilla (tämä kostautui seuraavana päivänä). Supistuksia tuli yllättävän vähän, kävin makoilemassa makuuhuoneessa vain pari kertaa eikä itse juhlissa tehnyt mieli puraista keneltäkään päätä pois. Annoin jopa äititeresamaisella lempeydellä ihmisten koskettaa mahaa ja kokeilla potkuja, hymyillen eteerisesti kuin en tekisi mitään mieluummin kuin kantelisi useamman kilon etureppua mukanani 24/7. 

Siinä valossa on toki ymmärrettävää, että juhlista toipumiseen menee vähän aikaa. Vähän enemmän aikaa kuin normaalisti, jopa. Se ei tee siitä yhtään sen siedettävämpää. Sellainen normaali juhapäivän jälkeinen ”sunnuntai”-olotila, jolloin joka paikkaa kolottaa eikä huvita tehdä mitään, jatkui sunnuntain lisäksi tämän maanantain, ja saa nähdä kuinka kauan vielä. Väsyttää, vaikka on nukkunut tarpeeksi. Joka paikkaan kolottaa. Vauva riehuu riemuissaan siitä että minä vain maata mötkötän (tai ehkä ärtyneenä siitä, että pieninkin efortti aiheuttaa supistuksia). Se on touhuissaan vaihtanut asentoa jo pari kertaa, kun normaalisti köllöttää samalla tavalla selkä vasemmalla jostain raskauden puolestavälistä lähtien. Seisoessa painaa niin perhanasti alakertaan, makaaminen pahentaa liitoskipuja, on samalla lailla jatkuva huono olo ja yökötys kuin alkuraskaudessa, ja tietty on ne supistukset. Koska äitiysloman kunniaksi oli pakko silittää vauvan petivaatteet ja laittaa pinnasänky kuntoon, loppupäivä meni sitten sohvalla maatessa. Aivot on yhtä sumua ja väsymystä ja epähuvitusta ja ärsytystä. Ja mainitsinko jo, että tekisi mieli ampua jokainen, joka näyttää naamaansa? Jopa Mies, joka avuliaasti (tai ehkä omaa parastaan ajatellen) kävi kaupassa, toi herkkuja ja vielä väsäsi juhlaruokien jämistä meille syömistä. Ja minä kiittämätön vain purnaan. Ja taidan olla sairastumassa uudelleen flunssaan, jonka kourissa siskoni koko viikonlopun oli..

Siinä teille lisää totuuksia raskaanaolosta. Ei ole aina enimmäkseen ihan niin kivaa kuin voisi luulla. Kotka kiittää, kuittaa ja koittaa tulla takaisin kirjoittamaan iloisempia asioita vähän parempana päivänä, jos sellainen tulee vielä vastaan.

Perhe Raskaus ja synnytys