Lasten kanssa mikään ei yleensäkään mene niinkuin on suunnitellut, kai se on hyvä alkaa totuttelemaan siihen jo nyt. Voi myös olla että joskus kroppa on omistajaansa viisaampi, niinkin saattoi käydä nyt. Oli miten oli, arpominen ratkesi vähän niinkuin olin toivonutkin – sellaiseen tilanteeseen, ettei minun tarvitse osata tehdä päätöstä töitten jatkosta pelkän järjen ja tunteen voimin, vaan ratkaisu jysähtää eteen ihan selvänä. 

Muutaman stressaavan ja tunteikkaan päivän jälkeen ja juurikin tunteja edellisen postauksen julkaisun jälkeen tämä vauva ja keho yhdessä päättivät, että liika on liikaa. Alkoi yöllä supistella säännöllisesti ja sen verran napakasti, että maallikkokin olisi ymmärtänyt huolestua. Minä nousin jo pakkaamaan laukkuun hammas- ja hiusharjan sekä suklaata ja vitamiineja, mutta palasin kuitenkin vielä sänkyyn kokeilemaan lepoa ja sain kuin sainkin nukuttua, ilmeisesti supistelu laantui siitä. Aamulla tilanne oli parempi mutta supisteli kuitenkin edelleen sellaiseen tahtiin, että oli selvää ettei iltavuoroon ihan ehkä ole asiaa. Sen sijaan hipsuttelin työpaikalle tsekattavaksi, ja vaikka kohdunsuulla ei onneksi yöllisen session jälkeenkään oltu edetty mihinkään, gynekologi ystävällisesti mutta tiukasti totesi että minun työt on nyt tässä ja kävi kirjoittamassa sairaslomaa äitiysloman alkuun saakka – päästi sentään kuitenkin lepohoitoa toteuttamaan kotiin, missä ensitöikseni paniikissa pesin parit pikkubodyt ja omia alusvaatteita, että riittää kaikille edes jotain puhtaita vaatteita jos joudutaan lähipäivinä vaikka sairaalaan asti. Mutta muistin kyllä sitten levätäkin 😀

No kyllähän sitä tyhmempikin jo ymmärtää tähän kohtaan lopettaa työt, ellei ehdoin tahdoin halua ennenaikaista synnytystä. Ja Suomessa kun ei sentään tarvitse sinnitellä edes toimeentulon takia, yksien sunnuntailisien poisjäänti ei paljon taloutta kaada kun sairaslomaltakin saa normaalin palkan. Viimeviikkoinen sairasloma poskiontelotulehduksen takia näytti jo, että lepohoito kyllä rauhoittaa jonkinverran tätä supistelua, joten eikun sohvan pohjalle vaan! Jotenkin tänään olo on vielä yhtä aikaa helpottunut ja hämmentynyt, kun olin juuri onnistunut motivoimaan itseni tekemään ainakin tämäniltaisen ja huomisiltaisen vuoron ja sitten kuulostelemaan jaksanko vielä vapaiden jälkeen jatkaa, valmistautunut sinnittelemään päivä kerrallaan sitkeästi äitiysloman alkuun saakka, ja nyt sitten yhtäkkiä avautuukin aava sairas- ja äitiyslomaputki edessä eikä tunnelin päässä näkyvästä valosta pysty yhtään päättelemään, jäänkö junan alle huomenna vai yhdeksän viikon päästä. 

Jotenkin olen muutenkin ollut niin herkillä, että vedän ihan täysin takaisin sanani siitä hormonihirviöttömyydestäni, meikäläisen kohdalla se näemmä iski vain tällälailla myöhemmin kuin yleensä. Olen onnistunut parin päivän sisällä pillittämään niin monen asian takia (sekä tarpeettoman että tarpeellisen), että minut voitanee jo laskea hormoonihirviöiden kastiin. Kaiken huippu tänään oli se, kun luin äidilleni ääneen runoa jonka kirjoitin juuri synnyttäneen ystävän onnittelukorttiin (alkoi itkettää kun se oli niin kaunis), ja sitten kerroin miehelle miten minua itketti runoa lukiessa, ja asiaa kertoessa alkoi tilanteen muisteleminen itkettää uudelleen (!). Onneksi vähän naurattikin. Ei kai tässä muutakaan voi enää tehdä kuin nauraa. 😀

Postausten määrä saattaa lähiaikoina lisääntyä ja taso laskea, luultavasti samassa suhteessa. Koittakaa kestää.