Olen kirjoittanut parikin eri versiota raskauden ensimmäisestä kolmanneksesta omalla kohdallani, mutta jostain syystä jälkikäteen inhonnut tekstejä niin paljon, että olen jättänyt ne julkaisematta (mutta en sentään poistanut). Otsikotkin olivat tyyliin ”alkuraskauden hysteriaa” ja ”kätilö raskaana ja muita hyviä vitsejä”. Nyt kun toinenkin kolmannes on jo lopuillaan ja etäisyyttä hieman saatu, lienee paikallaan julkaista jonkinlainen yhteenveto siitä ensimmäisestä. Allaoleva teksti on siis alkuperäisistä teksteistä yhdistelty kooste – fiiliksen olen pyrkinyt säilyttämään samana, ja loppuun lisäillyt jälkihuomioita. 

Sanotaan, että kätilöiden raskaudet ja synnytykset eivät yleensä ole siitä helpoimmasta päästä. Olen nähnyt tämän käytännössä toteutuvan useinkin – niissä paikoissa, joissa kätilöt itse uskovat siihen. Asenne ratkaisee ihan oikeasti usein, eikä ”pieleen tämä menee kumminkin” -asenne yleensä edesauta yhtään sitä, että asiat eivät menisi pieleen.., mutta joskus ei itselleen vaan voi mitään, ja tällaisissa asioissa tieto to-del-la-kin lisää tuskaa.

Kun jätimme ehkäisyn pois, ajattelimme, että antaa tulla jos on tullakseen. Se tuntui hypyltä syvään veteen jo sellaisenaan, joten emme todellakaan yrittäneet raskautua (tiedättehän, ovulaation metsästystä, peittojen heilutusta tiettyyn aikaan kuukaudesta, oireiden kyttäämistä jne). Mutta ”tulee jos on tullakseen, kun on tullakseen” -meininki vaatii tietynlaista rentoa asennetta, jota uskoin pystyväni taikomaan jostain ihan tuosta noin vain jo ammatin puolesta. Arvatkaapa, kuinka hyvin onnistui?

Itsekseni laskeskelin jo ennen ehkäisyn poisjättöä, milloin on yritetty niin kauan luomuna, että voi hakeutua lapsettomuustutkimuksiin (niinpä, pessimisti ei pety). Olimme henkisesti täysin varautuneet yli puolen vuoden/vuoden/monen vuoden odotuksen odotukseen ja hedelmällisyysongelmiin, muttemme oikeasti siihen, että raskaus voi alkaa myös kuin napista painamalla heti kun ehkäisy jää pois, joten nopeasti alkanut raskaus sai minut vakuuttuneeksi siitä, että keskenhän se menee (koska ”niin iso prosentti kaikista raskauksista menee kesken”, ”niitä tapahtuu koko ajan kaikille mutta niistä ei vaan puhuta” ja ”kaverilla ja siskonkumminkaimallakin meni joten miksi minulla ei menisi, ei minua mikään siltä suojele”). 

Ensimmäiset (vähintään) 12 viikkoa otettiin siis hyyyyyvin iisisti. Minun vanhemmilleni kerrottiin olosuhteiden pakosta joskus viikolla 9 (ja siksi että kun se menee kesken, ne ymmärtävät miksi itkeskelen viikkotolkulla), muille perheenjäsenille (miehen perhe, minun sisarukset) ensimmäisen ultran jälkeen, ja silloinkin muistettiin painottaa, että ei vielä saa tuulettaa, mitä vaan voi vielä käydä. Tiesin, että alkuraskauden yhdynnänjälkeinen vähäinen verenvuoto/tiputtelu, lievät raskausoireet tai niiden puute sekä alamahan nippailut, vihlaisut ja satunnaiset jomottelut eivät välttämättä ole merkki alkavasta keskenmenosta. Olin varma, että omalla kohdalla ne kuitenkin ovat. Hankkiuduin viikolla 6 ultraan tarkastamaan tilanteen kohdussa, koska olin vakuuttunut siitä, että edellämainitut olivat joko keskenmeno tai kohdunulkoinen raskaus, ja halusin tietää kumpi. Yllätyin totaalisesti löydetystä sykkeestä ja oikeassa paikassa olevasta raskaudesta. Olin varma, että saan listerioosin tai jonkin muun tulehduksen, ja raskaus menee kesken tai vauvasta tulee epämuodostunut. että vauvalta löytyy jokin kehityshäiriö, että keskenmeno sattuu vähemmän jos siihen on näin hyvin valmistautunut eikä vauvaan kiinny lainkaan, ja että mitään ei kannata ostaa valmiiksi ennen raskausviikkoa 24 koska sitä ennen se ei kuitenkaan selviä kohdun ulkopuolella. Kävin joka toinen viikko salaa kurkistamassa ultralla, että sydän vielä lyö, ja joka kerta yllätyin iloisesti, kun vastoin kaikkia odotuksia se oli vieläkin siellä, elossa, heilutteli pieniä varpaitaan.  

Samaan aikaan jatkoin urheilua entiseen malliin (koska se ei nosta keskenmenon riskiä), kadehdin 4 viikkoa pidemmällä olevaa ystävääni rajuista raskausoireista, varoin mitä söin, unohdin usein päiviksi kerrallaan olevani raskaana koska en uskaltanut ajatella koko asiaa, ja kuvittelin ylipäänsä, että mitä vähemmän kiinnyn tähän ihmisenalkuun, sitä vähemmän minuun sattuu sitten kun se menee kesken. Kun viikkojen 9-10 tienoilla aloin tuntea kuvotusta ja huonoa oloa, tuuletin kunnolla ja jäin suosiolla sohvan pohjalle nauttimaan raskaudesta niin kauan, kuin vielä ehdin. Uusia rintsikoita en hennonut jättimäisiksi räjähtäneille rinnoilleni ostaa, ennenkuin äitini tarjoutui ne maksamaan. Koska.. tiedättehän. Kohtahan ne jää käyttökelvottomiksi.  

Jossain vaiheessa ensimmäisen ja toisen kolmanneksen välillä aloinkin sitten unohtaa pelätä. Kun ensimmäisessä virallisessa ultrassakaan ei vauvasta löydetty kertakaikkiaan mitään vikaa, aloin hiljalleen luottaa siihen, että ehkä tässä päästään paremmille viikoille. Selvillä vesillä ei tietty oltu vieläkään, mutta paremmilla viikoilla nyt kuitenkin. Työn luonteen takia kaikki tiesivät jo siellä, mutta pikkuhiljaa asia alkoi valjeta myös muille läheisille. Parhaille ystäville sain viimein kakaistua asian suustani, ja muutama sukulainen sai tietää eri tavoin. Mummillekin kerroin, vaikken uskonut sekuntiakaan sen malttavan olla kertomatta koko suvulle vaikka niin pyysinkin (ja sain yllättyä iloisesti!). Mitä useammalle ihmiselle asia kerrottiin, sen helpommalta se alkoi tuntua. Ikäänkuin ystävistä ja sukulaisista olisi koostunut näkymätön henkinen suojamuuri, joka suojeli meidän pientä. Rakkauden verkko, johon oli turvallista nojata. 

Ja sitten tuli rakenneultra.