Kulunut viikonloppu ja alkuviikko ovat olleet raskaita. Rankan yövuoroihin päättyvän työviikon päätteeksi tuli soitto äidiltäni, että koiramme on mennyt äkisti huonompaan suuntaan. Pakkasimme reppumme ja suuntasimme vanhemmilleni viikonlopuksi (onneksi sattui vapaat!). Lauantaina itkien varasimme jo alkuviikolle eutanasia-ajan, mutta viikonlopun kuluessa vanhus piristyi ja olo selkeästi helpottui, ja jäimme miettimään oliko päätöksemme sittenkin hätiköity – koiralla on ikää jo 14 vuotta ja imusolmukesyöpä, mutta se on ollut kovin tyytyväinen elämäänsä tähän saakka ja vietellyt leppoisia elonpäiviä melko kivuttoman ja tyytyväisen oloisena. Niinpä päätimme pitää lääkäriajan mutta pyytää ensin lääkäriä arvioimaan tilanteen. 

Tänään saimme jollain tavalla helpottavia ja jollain tavalla raskaita uutisia: lääkärin mielestä kortisonia kannattaa kokeilla hengitystä helpottamaan, ja jos se auttaa, voidaan aloittaa suun kautta kortisonilääkitys. Tällä päästään luultavasti eteenpäin viikkoja, ei kuukausia, mutta parhaimmillaan puolikin vuotta. Loppuviikko mennään nyt kuitenkin varauksella: katsotaan ensin auttaako tänään annettu piikki millään lailla koiran vointia. Jos ei, on armeliaampaa päästää hänet viimeiselle matkalleen sitten lähiaikoina. 

Hyvästit jätettiin moneen kertaan jo viikonloppuna, eikä kukaan uskalla toivoa liikoja eikä halua koiran kärsivän tai varsinkaan tukehtuvan yöllä itsekseen (!!), mutta tähän vaivaan ei ole vielä mitään lääkkeitä käytetty, joten mielellämme kuitenkin kokeilemme, josko rakkaan oloa saisi vielä viimeisinä viikkoina helpotettua. Luopumistyötä on tehty, joten jos kortisonit eivät auta, on päätös selvä. Olen kuitenkin kiitollinen näistä lisäpäivistä, edes muutamasta sellaisesta, joiden aikana hyvästellä rakas perheenjäsen kunnolla ja hartaasti, rapsutella ja hemmotella ja rakastaa vielä niin paljon kuin sydän jaksaa.

https://www.youtube.com/watch?v=J-T9jud5Y20

”It’s hard, so hard – it’s tearing out my heart 

It’s hard letting you go ”