Olen useinkin kirjoittanut blogitekstejä, jotka ovat jääneet syystä tai toisesta julkaisematta missään muodossaan. Tämän tekstin kirjoitin jo maanantaina purkaessani ahdistustani rakenneultran jälkeen, ja ajattelin ensin jättää sen julkaisematta, mutta nyt koen sen julkaisemisen ehkä tärkeämmäksi asiaksi kuin alunperin ajattelinkaan. 

Olen ollut tämän raskauden suhteen niin hemmetin varpaillani. Jo ennen sen alkamista, sitten alkuviikot meiningillä ”katsotaan nyt ensin onko siellä edes mitään”, siitä ensimmäisen kolmanneksen keskenmenoa peläten (sen jälkeen kun todettiin, että siellä on jotain ja ihan oikeassa paikassa vieläpä) ja toisen kolmanneksen sitä myöhäistä keskenmenoa peläten. Olen valehtelematta ehtinyt pelätä useampaa raskauskomplikaatiota kuin mitä moni tietää olemassa olevankaan, kaikkia ilman perusteita ja turhaan.

Nyt kun se maaginen puoliväli raskautta on ihan kohta käsillä, ja aletaan hiljalleen lipsua kohti sellaisia viikkoja, että pienellä olisi edes jotain mahdollisuuksia selvitä kohdun ulkopuolella mikäli jotain kamalaa sattuisi (keskenmenon jälkeen heti seuraavaksi suurin pelko on ollut keskosuus tai kohtukuolema), olen alkanut hiljalleen nauttia tästä raskaudesta. Koko asia on tuntunut aika epätodelliselta, mutta nyt kun maha on viimein pullahtanut esiin ja näyttää välillä jopa raskausmahalta eikä vain kunnon syömissessioiden turvonneelta tulokselta, ja kun pieniä liikkeitä ja tönäisyjä on alkanut tuntua päivittäin, olen ryhtynyt sisäistämään sitä tosiasiaa, että tuolla navan alla asustaa ja kasvaa joku, joka aikoo muuttaa meille keväällä. Viime viikolla kävin jo kaupassa hiplaamassa pieniä myssyjä ja sukkia, vaikken ihan vielä uskaltanutkaan ostaa sellaisia meille (en ole ostanut meille vielä yhtään mitään koska mitä jos). Sukupuoli on tiedossa ja ajatukseen on alettu pikkuhiljaa tottua, ja sekin antaa kersalle vähän persoonaa ja helpottaa sen ajattelemista yksilönä eikä vain vatsavaivoina navan takana.

Ja sitten vetäistään matto alta. Mitäs laskit suojamuuriasi alas, lällällää. Rakenneultrassa kaikki oli muuten kohdallaan, mutta sitten kuitenkin epämääräinen löytö, joka isommalla todennäköisyydellä ei ole mitään, mutta mahdollisesti kuitenkin saattaa olla jotakin vakavampaakin, tai ainakaan sitä ei voida suorilta sulkea pois. Nestekysta aivoissa, joko itsestään ohimenevä kummallisuus tai merkki kromosomihäiriöstä. Kontrolliaika erikoislääkärille viikon päähän järjestyi lähinnä koska kätilö, raskaushormonit ja järjetön pelko asiasta, joka luultavimmin ei ole yhtään mitään. Mutta vaikka järki sanoo, että todennäköisesti se ei ole mitään vakavaa, niin sydän ei usko – ei tässä järjen kanssa ole mitään tekemistä. En saa tähän mitään etäisyyttä, en pysty ajattelemaan selkeästi kätilön näkökulmasta todennäköisyyksiä ja tosiasioita. Pelottaa ja suoraan sanottuna vituttaa. Suututtaa oikein urakalla, että kun viimeinkin uskaltaa vähän luottaa ja toivoa, niin palkaksi saa niin paljon huolta ja pelkoa ettei uskalla edes ajatella koko asiaa, ettei mene tuhansiksi palasiksi. Raivostuttaa, etten vieläkään uskalla nauttia tästä kaikesta. Se tuntuu epäreilulta. 

Ja vaikka tämä menisi ohi kunnialla eikä olisi kuin ohimenevä ilmiö, niin eihän mikään takaa etteikö mitä tahansa voisi käydä missä tahansa vaiheessa myöhemminkin. Jos saamme puhtaat paperit nyt ja alan iloita tästä raskaudesta ja ostella vaatteita ja vaunuja, mikään ei takaa etteikö mattoa vedettäisi alta uudelleen kunnolla. Kehityshäiriöt. Kohtukuolema. Kasvun ongelmat. Napanuora. Mitä tahansa voi käydä koska tahansa. Mutta miten pitkään voi jatkaa pelkäämistä, ennenkuin on pakko antaa periksi ja luottaa siihen, että menee miten menee ja aika näyttää? Pelkäänkö vielä lapseni 10-vuotissynttäreillä, että hänellä yllättäen löytyy joku harvinainen sairaus? Saanko kamalan slaagin joka ikisestä päänsärystä?

Kahden päivän ja kolmen eri erikoislääkärin kanssa keskustelun jälkeen mieli on hieman rauhallisempi. Se etäisyys asiaan löytyi ajan kanssa, ja nyt lähinnä odotan tyynenä ensi viikon uusintatarkatusta. Kaikki kunnia osaaville ultrakätilöille, mutta lääkärit on koulutettu nimenomaan niitä tilanteita varten kun jokin menee vikaan. Jos tämä lääkäri on sitä mieltä, että syytä huoleen ei ole, lupaan käydä ostamassa sen vastasyntyneen pipon jota viime viikolla kaupassa arasti ihailin. Kaikilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta jutella töissä erikoislääkäreiden kanssa eikä kysyä viittä eri mielipidettä. Voin vain kuvitella, millaisen paniikin vallassa tavan tallaaja olisi – tai ehkä ei. Jos pysyisi kaukana googlesta, ei ehkä osaisi edes pelätä koko asiaa. Mene ja tiedä.