Pakkaamisesta ja materiasta

Minä tahtoisin kovasti olla se ihminen, joka pystyy pakkaamaan omaisuutensa yhteen rinkkaan ja muuttamaan toiselle puolen maailmaa. Mieheni on sellainen ja teki juuri niin, vuosia sitten. Kun minä muutin Saksaan, otin mukaani kaksi täyttä matkalaukullista tavaraa, ja takaisin tullessani lähetin lisäksi pari suurta pakettia. Tahtoisin olla sellainen, jolla on tasan 10 vaatetta joista saa yhdisteltyä nättejä asukokonaisuuksia ja jotka mahtuvat kätevästi reppuun kuin reppuun, ja joka tarvitsee korkeintaan läppärin ja rakkaan ihmisen vierellensä, jotta koti tuntuu kodilta.

Mutta enhän minä ole. Me tulimme tänne mukanamme vain rinkat ja putkikassit, ja nyt pakkaan kauhealla tohinalla yhtä ylimääräistä jättimäistä pakettia lähtemään Suomeen meidän edellä. Olemme asuneet täällä 9kk. Mistä kaikki nämä tavarat tulivat? Miksi me haluamme pitää ne kaikki?

Vanhempieni ullakolla odottaa lisää laatikoita. Vaikka joka muutossa karsimme tavaraa, aina sitä jää niin hemmetisti silti, suurin osa minun perujani. Kaikki merkkiastiat ja -ruokailuvälineet, lasit ja kupit ja kipot ja valokuva-albumit siellä ullakolla ovat alunperin (ja Miehen mielestä ehkä edelleen 😀 ) minun. Kilokaupalla lakanoita, pyyhkeitä, kirjoja. Täällä me pärjättiin yhdellä lakanasetillä ja neljällä pyyhkeellä. Mutta asumiseen tarvitaan huonekalujen lisäksi niin paljon kaikkea pientä sälää. Imureita, vatkaimia, juustohöyliä, silitysrautoja, kaikenlaista. Välillä kaikki tämä tavaranpaljous todella uuvuttaa. Mutta minä olen keräilijä, hamsteri kuten äitinikin, kuten mummonikin, sodan jälkeiset pula-ajan traumat on siirretty sukupolvelta toiselle, vähän köyhemmän keskiluokan duunariperheen penninvenytys säästämisineen imetty jo rintamaidossa (koska korvike maksaa, daa). Ja kiinnyn tavaroihin, koska niissä on muistoja, jotka pelkään menettäväni, jos luovun tavarasta. Kuvan ottaminen ei ole sama asia, koska kuvat eksyvät, unohtuvat tai katoavat tietokoneen uumenista. Entä jos en muistakaan kaikkia näitä muistoja enää koskaan, jos luovun tästä tai tuosta?

Pakettiin on pakattu nyt suurin osa (mutta ei kaikki) painavista tavaroista, melkein kaikki vaatteet puuttuvat ja yli puolet kokonaismäärästä on vielä ulkona. Painoa on nyt 14kg.  Kaikki on absoluuttisen tarpeellista, heittelimme pois jo kaiken mistä maltoimme luopua, annoimme halpiskaupasta ostetut kolmen euron muovikauhat eteenpäin seuraaville vaihtareille arkea helpottamaan.

Miten sitä oppisi luopumaan tästä kaikesta materiasta?

4802257-packing_and_getting_ready_for_a_trip_cyprus.jpg

 

Kuva lainattu osoitteesta http://www.hercampus.com/school/eckerd/end-year-packing-tips

Suhteet Sisustus Oma elämä Matkat

Lumen taju

Olen viimein alkanut hahmottaa yhden asian, joka minua Suomea eteläisemmässä Euroopassa asumisessa nyppii: vuodenajat, ne kaikki kolme.

Lapsena rakastin kesiä yli kaiken, mutta kasvaessani aloin nähdä kauneutta kaikissa Suomen neljässä vuodenajassa: kevään vaaleanvihreissä hiirenkorvissa ja sulavassa lumessa, kesän ylitsevuotavassa tuoksussa ja loistossa, syksyn hämärtyvässä oranssinhehkuisessa tunnelmassa sateineen, talven kirpeissä pakkasissa ja pehmeissä hiutaleissa. Elämä muuttui, mutta vuodenajat pysyivät turvallisena ankkurina.

Ajatuksena lämpimämpi ilmasto on aika kiva: ei tarvitsisi palella niin paljon, ostella erikseen talvitamineita, kolata/raaputtaa/hiekoittaa/sulattaa, maksaa lämmityksestä maltaita. Mutta käytännössä kunnon talvea tulee kuitenki ikävä, sillä kun se puuttuu, toinen puoli vuotta on sellaista pitkää, harmaata venytettyä alkusyksy/keskisyksy/loppusyksy/eioikeinkeväteikäsyksy/alkukevät/loppukevät/eivieläkesämutteivieläkevät -ketjua. On harmaata, sateista, viluttaa joka tapauksessa, ja talot eivät ole yhtä hyvin eristettyjä, joten lämmitykseen kuluu silti mansikoita ja mustikoita ja mitä näitä nyt on. 

Toinen yllättävä asia talven puutteessa on kevään ja kesän tulo. Suomessa sitä on tottunut siihen, että kevään huomaa siitä, kun alkaa tulla lauhkeampia tuulia, räystäät alkavat tippua sulavan lumen läksiäislahjoja ja satunnaisina poutapäivinä tarkenee yhtä kerrosta vähemmällä. Siinä on sellaista ihanan toiveikaista ja odottavaa fiilistä, joka kokonaan jää pois, kun kevät tulee siten, että huomaat päivien pikkuhiljaa pitenevän, arvot joka päivä tarkenenko tänään jättää jo hanskat pois (britit ja saksalaiset kulkevat jo shortseissa kun minä vasta luovun korvaläpistä) ja sitten yksi päivä huomaat, että tässähän on kai käytännössä ollut kevät jo aika kauan – kukat alkoivat versoa tammikuussa, että ehkä siitä asti, tai helmikuusta viimeistään, vaikka ei olekaan tuntunut siltä? Samoin kesä tulee ikäänkuin varkain, koska sitä pidennettyä kevättä on ilmassa sieltä alkuvuodesta saakka, lämpötilat nousevat keskimäärin asteen viikossa ja joku päivä sitten vain toteaa että nyt on kai kesä, tai ainakin alkukesä, tai joku myöhäiskevätkesä, tai jotain sinnepäin.

img_20150415_174726_0.jpg

Täällä vuodenajat liukuvat lomittain, hiipivät salaa huomaamatta paikalle, mikä tuntuu jotenkin hajuttomalta, värittömältä ja mauttomalta. Täällä on ruohokin vihreää(mpää) koko hemmetin vuoden! Suomessa sitä aina tietää kun seuraava vuodenaika tekee tuloaan, sillä ne ilmoittavat itsestään yleensä aika selkein merkein: se, kuinka kauan vuodenajan vaihtumisessa sitten kestää, on eri juttu, mutta sitäkin pystyy seuraamaan luonnon suoraviivaisista merkeistä. Suomi on kuin suomalaiset: selkeä, käytännöllinen, jahkailematon. Hoidetaan tämä nyt alta pois niinkuin kuuluu ja niinkuin on aina ennenkin hoidettu. Ja sitä minulla on muualla asuessani aina ikävä, sillä talvesta pitävälle aikaisen kevään uutuudenjännitys haihtuu aika äkkiä, ja jättää jälkeensä vahvan lumen kaipuun.

Suhteet Oma elämä Hyvä olo Syvällistä