No nyt! Kun tilanne töissä muuttuu, on oikea aika viimein kirjoittaa ulkomailla työskentelystä. Työttömyydestä ulkomailla kirjoitinkin jo syksyllä..

Olen siis terveydenhuoltoalalla. Koska toisen tutkintoni rekisteröinti viivästyi syksyllä kovasti, en kyennyt hakemaan koulutustani vastaavia eli sairaanhoitajan töitä – kaikkialta vastattiin, että katsellaan sitten kun olet vähän lähempänä sitä PIN-numerosi saantia. Päivitin kuitenkin sitkeästi profiilejani eri sivustoilla, ja lopulta se kannatti: eräs työnvälitysfirma otti yhteyttä, ja kertoi että heidän asiakkaansa etsi juuri minunlaistani työntekijää. Yhteydenpito työnvälitysfirmaan tapahtui sekä sähköpostin että, kumma kyllä, skypen kautta. Työhaastattelu saatiin järjestymään melko nopeasti seuraavalle viikolle.

Työhaastatteluun piti viedä kasa erilaisia papereita, joista tärkeimmät olivat työkkäristä saatu National Insurance Number eli NINo sekä erilaiset ”proof of address”-laput eli kotiosoitteeseen lähetettyjä sähkölaskuja tms jotka eivät saa olla liian vanhoja (briteissä rakastetaan näitä, koska sinun ei muuttaessasi tarvitse ilmoittaa mihinkään väestörekisteriin tai maistraattiin osoitettasi kuten Suomessa). Otin Suomen mallisesti mukaani myös työtodistuksia, mutta niitä ei kukaan edes katsonut. Jouduin kyllä täyttämään työhistoriastani kertovan lapun, mutta siihenkin riitti avuksi mukaan ottamani lyhyt CV, joten työtodistukset sinällään olivat turhia.

Työhaastattelu meni todella hyvin, ja jo samana päivänä sain tiedon että saan paikan (vieläpä vakituisen) jos sen huolin. Alunperin siis hain ja minua haastateltiin sairaanhoitajan roolia varten, mutta koska rekisteröinti oli kesken, firma tarjoutui ottamaan minut töihin ensin Care Assistantiksi eli joksikin lähihoitajaa vastaavaksi pienemmällä palkalla, ja vaihtamaan statukseni ja työtehtäväni (ja palkkani) sh:n vastaaviin kunhan saisin PIN-numeroni.

 Työnvälitysfirma piti minut hyvin ajantasalla kaikesta ja tarjosi paljon informaatiota. Sain luettavakseni työsopimuksen ehtoineen ja tein vielä lisäkysymyksiä mm. lisistä, lomista ja irtisanomisista ennenkuin hyväksyin työtarjouksen. Täällä sairaalassa peruspalkka on (kuulemma) matalampi ja siihen päälle tulevat erinäiset lisät, mutta yksityisellä, jonne minä menin töihin, peruspalkka on korkeampi, mutta sisältää jo valmiiksi lisät, eli esim. sunnuntai- ja yötyöt ovat samanarvoisia kuin arki- ja päivätyöt, eikä niistä saa enää erikseen lisiä. Lomapäivät kertyvät jotenkin eri tavalla kuin Suomessa, joten minäkin pidin ensimmäisen vuosilomani pari kuukautta töiden aloittamisen jälkeen. Irtisanomisaika on puolin ja toisin kuukausi, mutta se astuu voimaan vasta 3kk:n koeajan jälkeen. 

Työsopimuksen molemminpuolisen kirjoittamisen jälkeen minun piti käydä työpaikalla täyttämässä erinäisiä lappuja, ja koska ollaan terveydenhoitoalalla, täytyi työnantajan pyytää rikosrekisteriote ja vastaanottaa se ennenkuin pystyin aloittamaan työt. Joissain paikoissa pitää rikosrekisteriote toimittaa itse, mutta tässä firmassa työnantaja pyysi ja maksoi sen (se jää kuitenkin aina itselle), ja muistaakseni se piti maksaa takaisin vain jos irtisanoutuu ennen koeajan loppua. 

Täällä perehdytykseen on panostettu vähän eri tavalla. Tärkeää on se, että kaikki katsovat ison määrän DVD:itä, joilla kerrotaan paloturvallisuudesta, ensiavusta, vanhustenhoitoa sääntelevistä laista jne. Sitten täytellään lappuja, joilla varmistetaan että ymmärsit kaiken näkemäsi, ja tarvittaessa keskustellaan esimiehen kanssa asioista. ”Varjostamista” eli jonkun mukana kulkemista tuntuisi olevan kaikille järjestään kaksi viikkoa, oli sulla sitten työkokemusta alalta tai ei (lain mukaan Care Assistantiksi saa ottaa myös kouluttamattoman ja työkokemattoman henkilön ja meillä sellaisia on melko paljonkin töissä..). Mitään perehdytyskansioita ei ole, ja kun kysyin niistä, sain vastaukseksi että ”ei täällä sellaiset toimisi”. Jaha, ok. Kaikki laitetaan myös heti alkuun käymään läpi koulutus potilaiden siirroista, nostoista jne (täällä käytetään paljon nostureita ja koneita sekä liukulakanoita) sekä kurssille, jossa käsiteltiin kaltoinkohtelua, sen tunnistamista ja siitä ilmoittamista (sitä tapahtuu täällä vielä suhteellisen paljon varsinkin ”laitoksissa”). 

Tässä nimenomaisessa firmassa lähihoitajien tauot ovat palkattomia, mutta ne on pakko pitää: 6-8 tunnin mittaiseen päivään kuuluu vartin palkallinen tauko ja yksi puolen tunnin palkaton tauko, ja niiden pitämisestä pidetään huoli, mikä on hienoa. Päivän ”senior carer” varmistaa, että kaikki pitävät taukonsa ajallaan. Pitkään päivään kuuluu vartin palkallinen ja kaksi puolen tunnin palkatonta taukoa. Sairaanhoitajien tauot ovat palkallisia, joten.. niinpä.. ne pidetään jos ehditään. 

Lähihoitajilla työvuorot voivat olla melkein mitä vain: 7-13, 7-16, 7-19, 7-20, 13-19 tai 13-20. Tai erityisolosuhteissa jotain muuta. Pitkiä päiviä tehdään ihan vakiona, eikä niistä voi erikseen kieltäytyä kuten Suomessa. Työvuoroihin on muutenkin vaikeampi vaikuttaa, sillä esimies tekee työvuorot silloin kun ehtii, niin pitkälle kuin jaksaa, ja jos on toiveita niin ne ilmoitetaan esimiehelle ja ne saattaa toteutua tai sitten ei. Sairaanhoitajien vuorot ovat aina kahdeksasta kahdeksaan: 8-20 tai 20-8. 

Koulutus on täällä tärkeää, ja esimiehet pitävät tarkasti huolta siitä, että kaikkien peruskoulutukset ovat ajantasaisia ja ylimääräisiä koulutuksia tarjotaan mukavasti myös. En ole pyrkinyt itse aktiivisesti mihinkään ulkopuolisiin koulutuksiin, mutta alusta asti on annettu ymmärtää, että jos jotain työnkuvaani liittyvää hyödyllistä koulutusta on jossain tarjolla ja haluaisin osallistua, niin siitä vaan, firma maksaa mielellään. Tuntuu, että täällä on ehkä ymmärretty vähän syvällisemmin lisäkoulutuksen merkitys kuin edellisessä työpaikassani sairaalassa Suomessa.. 

Tästä tuli niin jättipostaus, että taidan päättää tältä erää tähän. Jos joku on erityisen kiinnostunut jostain, tarkentavia kysymyksiä saa heittää kommenttiboksiin ja pyrin vastaamaan niihin parhaani mukaan. Jos näyttää siltä, että kovin tärkeitä asioita jäi pois, niin kirjoitan sitten toisenkin postauksen aiheesta. 🙂