Vuosiloma on nyt lusittu ja Mieskin saateltu uudelle vuosiluvulle. Heti alkuviikosta lähdimme Lontooseen ja vietimme siellä muutaman päivän Miehen synttäreitä juhlien, Suomesta vierailulle tulleen ystäväpariskunnan kanssa (reissupostaus tulossa). Sitten teimme päivän mittaisen roadtripin (tästäkin tulossa postaus) ja tulimme porukalla kotikonnuille, jossa vietimme loppuviikon kotikaupungin ja lähialueiden ihmeitä ihastellen. Vieraat lähtivät kotia kohti aikaisin sunnuntaina, joten eilinen me vain suosiolla laiskoteltiin ja levättiin. 

Ja nyt koittaa paluu arkeen. 

Nyt kun olen päästänyt irti pahimmasta angstista ja negatiivisista fiiliksistä tätä maata kohtaan, viihdyn täällä ihan hyvin. Osansa on varmaan silläkin, että täällä on jo ihan täysi kevät ja valon määrä on lisääntynyt hurjaa vauhtia. Kun poislähtöön alkaa olla enää se 2-3 kuukautta, alkaa melkein nostalgia herätä: ei sillä, että palavasti haluaisin tänne jäädä, mutta jäähän tänne ihan hirveästi kaikkea sellaista, mitä emme ehdi näkemään ja kokemaan. Ei tämä sitten kuitenkaan ole sen kummempi maa asua kuin mikään muukaan – puolensa ja puolensa on täälläkin.

Mutta se arki. Ensimmäinen ajatus ja fiilis on aina sellainen ”voi ei, arki alkaa”. Tiedän, että pitäisi opetella tykkäämään arjesta enemmän. Elää tässä hetkessä, eikä aina vain seuraavaa actionia odottaen. Nauttia enemmän arjen pienistä ihmeistä ja iloista. Ja nautinhan minä. Rauhallisesta vapaapäivästä, auringosta kotimatkalla, Miehen kokkaamasta hyvästä ruoasta, takapihan narsisseista jotka puskevat mullan läpi kohti valoa. Mutta kuitenkin elän enemmän tulevassa: seuraavassa matkassa, seuraavassa maassa, seuraavassa elämänvaiheessa. Sitten kun lähdetään reissuun. Sitten kun alkaa loma. Sitten kun meillä on lapsia. Sitten kun muutetaan paikkaan x. Jne.

Joka päivä ja viikko on asuntoa siistittävä, ruoat ostettava ja laitettava, tiskit tiskattava, laskut maksettava, vaatteita pestävä, töissä tai koulussa käytävä. Arkea on unohtaa illalla ruoantähteet kattilaan. Arkea on kaivaa hiuksia viemäristä. Arkea on löytää edestään sen minkä jättää tekemättä, joka ikinen kerta. Miten siitä oppisi tykkäämään vähän enemmän? Lapset varmaan tuovat tullessaan vaihtelua arkeen, mutta samat elementit siitä silti löytyy, nyt vain tuplana: itsensä lisäksi täytyy pestä, vaatettaa, siistiä ja ruokkia myös lapset. Onko siis muutettava oma arki vai omat asenteet? Voiko elämä olla ikuisesti hyvin vaihtelevaa, jännittävää seikkailua ja jos kyllä, jaksaako sellaista edes oikeasti vuosikaudet?  

Hyviä vinkkejä arjen tykkäämisestä otetaan vastaan!