Minä olen päättänyt olla onnellinen.

Noin sanottuna se kuulostaa hyvin helpolta. Ja ehkä vähän myös sellaiselta ajatukselta, jollaisia saadaan perjantai-iltana (puna)viinipäissään ja joihin on tartuttava heti, koska yksinkertaisuudessaan ne kuulostavat voittamattomilta. ”Miksi mä en tätä aiemmin tajunnut!” Ja myös siltä, että ajatus putosi syliini suoraan taivaasta ja päätin vain ottaa sen käyttöön.

No ei ihan. 

Päätöstä edelsi kipeitä keskusteluja, syvää itsetutkiskelua ja aikamoinen kasa häpeää. Olen aina ollut perusluonteeltani positiivinen, jopa naiivin optimistinen ja jossain määrin opportunisti. Ehkä liiankin nopea syttymään (hyvässä ja pahassa) mutta myös nopea leppymään (antamaan periksi ja anteeksi). ”Elämä kantaa”. ”Elämä on sitä mitä teet siitä”. Ja kuitenkin viimeisten parin vuoden aikana olen hiljalleen päästänyt itseni tilaan, jossa negatiiviset ajatukset ja ajattelutapa ovat vallalla, ja ruokin omaa tyytymättömyyttäni ihan huomaamattani. Syytän hormoneja, masennusta, töitä ja erinäisiä muita ulkoisia tekijöitä. Pyöriskelen itsesäälissä. Arvostelen muita ilkeästi. Tuijotan omaan napaan. Minä. Minun paha oloni, tyytymättömyyteni, pettymykseni. Minulla on asiat niin huonosti. Pahinta on se, että olen kylvänyt negatiivisuuttani ja pahaa oloani myös läheisteni niskaan. Valittanut, valittanut ja valittanut, luullut pahan olon poistuvan sillä. Ollut tyly, poissaoleva, epäkiinnostunut, negatiivinen, torjuva.  

Fakta: Meillä on ollut täällä paljon vastoinkäymisiä. 

Fakta nro 2: Kaikki, aivan kaikki asiat ovat lopulta järjestyneet, jos eivät aina parhaalla mahdollisella tavalla niin toiseksi parhaalla kuitenkin. Mutta minä olen muistanut vain ne vastoinkäymiset, en sitä kuinka niistä selvittiin. 

Ei enää.

Fakta: Elämä on.

Fakta 2: Itse valitsemme, kuinka otamme vastaan asiat, joita tiellemme osuu, ja mitä niille teemme. Asenne ratkaisee paljon.

Nyt minä aion ottaa vastuun omasta elämästäni ja onnellisuudestani, ja lakata olemasta onneton olosuhteiden uhri. Aion olla onnellinen, ja aion ajatella positiivisesti. Se ei tarkoita sitä, ettei negatiivisia tunteita tulisi tai saisi olla. Se tarkoittaa sitä, että ollaan tietoisia niistä: huomataan, että nyt tuntuu tältä, mietitään mistä se johtuu, ja selvitetään voiko asialle tehdä jotain. Jos voi, tehdään. Jos ei voi, etsitään keinoja selvitä tilanteesta tai asiasta, kunnes se on ohi. Etsitään positiivisia puolia asioista. Puhutaan asioita auki positiivisella tavalla. Puhutaan asioista positiiviseen sävyyn. Pyydetään anteeksi, jos tarvetta on. Annetaan itselle ja muille aikaa ja armollisuutta. 

Minulla on upea tilaisuus asua toisessa maassa ja kulttuurissa ja oppia tästä kokemuksesta. Suorastaan nolottaa, että olen tuhlannut kuukausia tästä tilaisuudesta ja värittänyt sekä omaa että puolisoni kokemusta tummilla sävyillä, kun olisin voinut maalata tästä aivan toisenlaisen kuvan. Tämä maa ja kaupunki ovat täynnä uusia kokemuksia, kauniita paikkoja ja tutustumisenarvoisia ihmisiä. On aika nostaa takapuoli ylös sohvalta ja katse ylöspäin. 

Aivan rehellisesti sanottuna en tiedä, onko kyseessä sattuma, mutta kun ensimmäisenä aamuna päätökseni jälkeen heräsin liian lyhyiden yöunien jälkeen aikaiseen työaamuun, huomasin, että töihin kävellessä taivas alkaa jo vähän vaaleta, vaikkei kello ole edes vielä seitsemää. Valoa kohti mennään – monessakin mielessä. <3

Edited: Pian tämän tekstin kirjoituksen jälkeen eksyin lukemaan tätä toista tekstiä: http://www.lily.fi/blogit/all-talk-and-no-action/kateudesta-mitapa-jos , jonka lopusta löytyi myös tekstissä itsessään mainittu Samuli Putron kappale Mitäpä Jos. En ollut kappaletta koskaan ennen kuullut, mutta heti ensimmäiset tahdit ja sanat saivat hymynsekaiset kyyneleet silmiin, ja samalla nauratti. Universumi 1, minä 0. Kiitos tästä!