Siitä synnytyksestä, osa 1

Jossain vaiheessa mieleni teki kirjoittaa synnytykseen valmistautumisesta ihan kunnon yleispostaus, noin niinkuin kätilönä. Turhauduin töissä usein siihen, että meillä on synnytysvalmennukseen annettu niin vähän resursseja, ettei se riitä oikein mihinkään, ja siksi en mielelläni valmennuksia pitänytkään – riittämättömyyden tunne oli liian vahva. Ehkä olisi pitänyt kirjoittaa se postaus tänne silloin kun vielä pystyi, nyt nimittäin tuntuu siltä etteivät aivot toimi juuri lainkaan eikä minkäänlaisesta asiantuntijapostauksesta tulisi yhtään mitään. 

Siispä kirjoitan synnytyksestä, siihen liittyvistä ajatuksista ja valmistautumisestani nyt ihan yksilönä, minuna. En edusta koko ammattikuntaani enkä ketään muuta kuin itseäni, ja pidätän oikeuden muuttaa mieltäni kaikesta mitä kirjoitan, koska tahansa, kuten raskaana oleva konsanaan (koska nämä ajatukset tuntuvat vaihtelevan muutenkin ihan päivän, tunnin ja planeettojen asentojen mukaan..)

Pitkälle raskauteen ajattelin, että kyllähän minulta se synnytys hoituu, tavalla tai toisella. Sehän on vain yksi tai kaksi päivää ihmisen elämässä, meni se miten tahansa. Tietoa pitäisi löytyä enemmän kuin tarpeeksi omasta takaa, joten eikun hommiin..? Niin ja kaikille kysyjille tiedoksi: ei, synnytyssalissa työskentely ei ole koskaan saanut minua lykkäämään lasten ”tekoa” tai pelkäämään synnyttämistä, päin vastoin. Kun näkee niin monenlaisia synnytyksiä, niin monenlaisia synnyttäjiä, koko skaalan siitä ”odotin että tämä tekisi kipeämpää” -synnyttäjästä siihen ”mulla on korkea kipukynnys ja halusin synnyttää luomuna mutta antakaa nyt saatana se epiduraali tänne ja heti” – synnyttäjään, ja kaiken siltä väliltä.. kun näkee niin monella lailla meneviä synnytyksiä, syöksyjä ja päiväkausia kestäviä, kipeitä ja helppoja.. ymmärtää jotenkin sen, miten tärkeää valmistautuminen on oman kokemuksen (ja usein synnytyksenkin) kannalta, mutta miten vähän on kuitenkin omissa käsissä sen suhteen, miten kaikki tulee menemään. Miten tärkeää on olla hyvin valmistautunut, ja kuitenkin heittäytyä, antaa mennä, luottaa, päästää irti kontrollista. Sitä oppii ymmärtämään, ettei etukäteen voi millään tietää, miten oma synnytys tulee menemään, ja miten siihen kipuun tulee reagoimaan, miltä se tuntuu ja mikä siihen itsellä auttaa. Voi vain parhaansa mukaan valmistautua ja luottaa. 

Kolmisen viikkoa sitten, kun kuuntelin oven takana ystäväni synnyttämistä (sinä ainoana päivänä, kun en ollut salin puolella vaan osastolla työvuorossa, mikä oli hyvä) ja ulvomista, ymmärsin yhtäkkiä hyvin pohjamutia myöten, eri tavalla kuin ennen, että tuo on muuten minullakin edessä. Tosiaan. Ja käydessäni pian vauvan syntymän jälkeen onnittelemassa tuoreita vanhempia, kertoi ystäväni silmät loistaen ja posket hehkuen, että ”-olihan se kamalaa. Ihan hirveää. Mutta se meni ohi, ja nyt tää on tässä. Menipä edes nopeasti!”. Anteeksi, kuuntelin äsken sydän kurkussa oven takana kun huusit kuin teurastettava eläin, kaikki ei mennyt ihan putkeen, olen nähnyt ihmisiä aika traumatisoituneena tuollaisen synnytyksen jäljiltä, mutta nyt se on kaikki menettänyt hetkessä merkityksensä, koska vauva on niin ihana, ettet saa silmiäsi irti hänestä. Jokin liikahti sisällä eri tavalla kuin ennen. Ja jostain kumman syystä seuraavana yönä alkoi supistella niin penteleesti, että työnteko loppui sitten siihen. Myöhemmin olen ajatellut, että ehkä ihan hyvä; en tiedä kuinka turvallisesti olisin pystynyt hormonipääni kanssa hoitamaan muiden synnytyksiä, kun oma alkoi pyöriä päässä päivittäin. 

Jonkin aikaa välttelin koko asian ajattelemista. Yritin puhua Miehen kanssa asiasta, mutta emme jotenkin päässeet samalla levelille keskustelussa. Pääsimme kuitenkin jossain vaiheessa sellaiseen vaiheeseen, että lakkasin huolehtimasta siitä miten Mies pärjää ja aloin luottaa siihen, että hän osaa kyllä tukea minua niin että minä pärjään. Viime aikoina olen taas alkanut työstää enemmän koko synnytys-asiaa mielessäni aktiivisesti, silloin kun se on hyvältä tuntunut. Miettinyt mitä haluan, miten olen valmistautunut, mitä ajattelen mistäkin asiasta. Ja alkanut ymmärtää, etten voi synnyttää maallikkona, koska en ole maallikko – en kuitenkaan voi myöskään toimia kätilönä itselleni. Kollegoihini luotan kyllä, mutta luotan myös itseeni ja kykyyni tarvittaessa pitää puoliani ja tehdä päätöksiä tietojeni ja kokemusteni pohjalta. Nyt tunnen kuitenkin löytäneeni luottamuksen myös siihen, ettei minun ehkä toivottavasti tarvitse hirveästi ”pitää puoliani” tai taistella toiveideni puolesta – ja luottamuksen siihenkin, että kaikki sujuu siten kuin sujuu, ja minun täytyy vain heittäytyä mukaan ja luottaa siihen, että elämä kantaa, luovia läpi parhaan kykyni mukaan itseäni kuunnellen. Olen todennut, että tuleva synnytys jännittää minua, ja se on ok, sen kuuluukin jännittää, oli kuinka kätilö tahansa. Se on iso asia, maailmaa mullistava hyppy tuntemattomaan, miksi se ei jännittäisi? Ja ehkä enemmän kuin synnytyksen kulkua ja sitä, toteutuvatko toiveeni, jännitän kuitenkin sittenkin sitä, että sitten meillä on se vauva. Sitten se on viimein täällä, eikä mikään ole enää ennallaan. Sitä minä jännitän, en niinkään sitä kestänkö ilman epiduraalia tai meneekö koko hommaan 2 vai 20 tuntia, auttaako ilokaasu tai pääsenkö ammeeseen. Vaan sitä kaikkea, mikä seuraa sen jälkeen, kun meitä onkin täällä kolme.