Sinä olet ihminen muistatko

Tänään tuntui pitkästä aikaa siltä, että tästä saattaa sittenkin selvitä järjissään.

Aivan laittoman huonon viikonlopun jälkeen maanantai osoittautui yllättäen pelastajaksi. Aamulla mies hoiti tyttöä ennen myöhäistä kouluun lähtöä, jotta sain puoli tuntia lisää unta. Kolmen päivän sysipaskojen päiväunien jälkeen lapsi nukahti ongelmitta aamun päiväunille vaunuihin ja nukkui yli tunnin, joten ehdin sekä siistiä keittiön että juoda teeni rauhassa. Ja sitten, päivän (& viikon& kuukauden) kaksi kohokohtaa:

1) minä kävin yksin keskustassa vauvauinnin infossa. Ihan itsekseni. Mainittakoon, etten koe vaunujen kanssa matkustamista tippaakaan vaivalloisena tai nolona. Enkä ole kaivannut niinkään omaa aikaa vaan enemmänkin unta ja vartin hiljaisuutta sekä sitä rauhassa juotua teekuppia. Mutta nyt sain istua bussissa yksin, katsoa maisemia, kuunnella podcastia ja hyvällä omallatunnolla näprätä puhelinta. Se koko infotilaisuus oli ihan sivuseikka. Olin poissa kotoa vain kaksi ja puoli tuntia. Ja tulin takaisin omana itsenäni. Muistin taas, millaista on olla minä. Ihminen. Omine ajatuksineen. En ollut tajunnutkaan, miten hyvää se teki, en ollut edes osannut kaivata sitä. 

2) Tänä iltana minä laskin tyttäreni omaan sänkyynsä, peittelin, toivotin hyvät yöt ja kävelin ulos huoneesta (lisää siitä vähän myöhemmin). Ja tytär laittoi silmät kiinni ja kävi nukkumaan, tuosta noin vain, ei äännähdystäkään. Sitä fiilistä ei voi ymmärtää, jos ei ole käynyt ensin riittävän pohjalla. Tätä juhlittiin viinillä, mikromukisuklaakakulla ja Netflixillä. En usko sen toistuvan joka ilta, mutta jokainen ilta, jolloin se tapahtuu, on pieni voitto (nukahtaminen, ei viini ja Netflix.. tai tarkemmin ajateltuna ehkä kuitenkin molemmat). 

Juuri nyt tuntuu, että ehkä tästä sittenkin selviää.