Sinun lapsesi eivät ole sinun

Oman lapsen saatuani ajatukseni vanhemmuudesta ovat jollakin tapaa muuttuneet. Nyt voi seurata sekavaa tekstiä, mutta koittakaa kestää – yritän parhaani mukaan pukea sanoiksi ajatukset ja tunteet, joita on vaikea sanoittaa.

Paljon on käyty keskustelua siitä, onko lapsettomuuden valitseva ihminen itsekäs – tai onko lapsia/biologisia lapsia haluava ihminen itsekäs (huomaa, että tämä teksti on aloitettu melkein neljä kuukautta sitten..). Nyt lapsen saatuani olen alkanut kokea, että lapsen ”hankinta”, olipa se oma biologinen lapsi tai ei, on oikeastaan aika pyyteetön ja rohkea teko. Lähtökohta voi toki olla ja onkin usein ns. ”itsekäs”, toive saada oma lapsi. Mutta siihen se karahtaakin.

Kas kun lapsesi ei koskaan ole sinun. Jo kolmekuukautisen lapsen äitinä näin sen kipeän selvästi, ja mitä isommaksi lapsi kasvaa ja pyrkii vanhemmista irti, omaksi itsekseen, sitä selvemmin sen huomaa. Ei ketään voi omistaa, eikä vastasyntynyt ole tabula rasa, tyhjä taulu johon piirtää mieleisensä kuva – lapsi on oma itsensä, yksilö, syntymästä saakka persoona omine piirteineen. Vanhemmuus on pohjimmiltaan sitä, että ottaa kotiinsa kanssaan asumaan vieraan ihmisen ilman takuita siitä, että tulee toimeen tämän kanssa, ja vieläpä hyvin vaativan kämppiksen, joka tarvitsee apua alkuun kaikkeen, maksaa vanhemmilleen vuosien kuluessa pienen omaisuuden ja tarpeeksi kasvettuaan yleensä ottaa ja lähtee, elämään omaa elämäänsä jossain muualla. Voit opettaa ja neuvoa, koittaa kasvattaa lapsestasi järkevän, empaattisen, fiksun ja sydämellisen ihmisen, muttet pakottaa lastasi kasvamaan sellaiseksi kuin sinä haluaisit tai valitsemaan kuten sinä näet parhaaksi. Hitto, et voi edes mitenkään varmistaa, että lapsestasi tulee onnellinen. Et voi edes tietää, pidätkö hänestä ihmisenä. Vanhemmuus on hitonmoista arpapeliä. Ensimmäisen kohdalla se on silkkaa tietämättömyyttä, seuraavien kohdalla tietoinen riski. Ehkä epäitsekkäimpiä ovatkin monen lapsen vanhemmat? Lapsettomuuden valitseminen tuntuu  siinä valossa ennemminkin järkevältä kuin itsekkäältä valinnalta. Toisaalta ihan oikeasti ei voi täysin tietää mihin päänsä pistää ennen sitä ensimmäistä lasta, ja sen jälkeen on yleensä myöhäistä perua, vaikka kaduttaisikin.

Olen myös alkanut ajatella, ettei vanhemmuus ole millään lailla biologiasta kiinni. Samat riskit, sama arpapeli, samat plussat ja miinukset. En nyt tarkoita, että olisin aiemmin pitänyt ei-biologisia lapsiaan kasvattavia millään lailla vähemmän arvossa!! Omalla kohdallani kuitenkin biologinen vanhemmuus on asia, jolla oli ennen oman biologisen lapsen saantia paljon suurempi merkitys kuin nyt. Toki nykytutkimuksen valossa geenit vaikuttavat paljon esim. lapsen potentiaaliseen älykkyyteen ja tietysti fyysisiin ominaisuuksiin, ja tietenkin oman biologisen lapsen kohdalla tietää usein sukurasitteet ja riskit mm. sairauksien suhteen. Mutta itse vanhemmuus.. se on samaa lottoamista, ja yhtä kovaa työtä (poislukien nyt tietty alkoholin/huumeiden/väkivallan/jne aiheuttamat vauriot joidenkin adoptio-/sijaislasten kohdalla). Uskoisin yhtä lailla kiintyväni jonkun muun alulle laittamaan ja synnyttämään lapseen kuin tähän itse tehtyynkin, samalla tavoin ajan kanssa sitä mukaa kun lapsen oppii tuntemaan ja häneen muodostuu suhde. 

Enkä ole enää lainkaan varma siitä, että pystyisin toistamiseen olemaan niin epäitsekäs, että avaisin kotini tuntemattomalle lapselle, oli se biologinen tai ei, ja lähtisin uudelleen tähän samaan rumbaan. Valehtelematta tämän vauvavuoden aikana on alkanut tuntua siltä, että yksilapsinen perhe saattaakin olla koko perheen hyvinvoinnin kannalta se paras perhemuoto, toisin kuin aiemmin suunnittelimme.

Fool me once, shame on you, fool me twice, shame on me!