Synnytyskertomus, osa 2

Osa 1 löytyy täältä.

Varoitus: sisältää sensuroimatonta tekstiä synnytyksestä – ei pelottelua, mutta raa’an rehellistä. Jos olet vielä raskaana, mieti kaksi kertaa kannattaako lukea! 

Kello oli noin 12 päivällä. Supistuksia tuli puolen tunnin välein eivätkä ne ihan kivuttomia olleet, vaikkakin siedettäviä. Kohdunsuun tilannekin oli edennyt. Minä en halunnut kotiin kärvistelemään ja väsymään lisää, joten päätettiin kokeilla antaa vähän vauhtia koko hommalle. Kollega pyöritteli kohdunsuuta, antoi oksitosiinisuihketta nenään ja lähdin Miehen kanssa kävelemään portaita ylös ja alas.

Samantien alkoi supistaa, tiheään ja kipeästi. Aika pian piti kipittää takaisin ilokaasun ja jumppapallon luo, ja ne auttoivatkin hetken aikaa ihan hyvin. Jonkin ajan päästä meni kuitenkin lapsivesi. Jos olin luullut olevani kipeä sitä ennen, niin sen jälkeen vasta olikin helvetti irti. Supistukset kovenivat, tihenivät ja kipeytyivät nopeasti – polttivat alamahaa, kiristivät, repivät. Alkoi olla vaikeaa hengittää, edes ilokaasun kanssa. Alkoi olla mahdotonta rentoutua mitenkään, edes pallon päällä. Tarvitsin jotain vahvempaa, sillä vaikka pärjäsin vielä juuri ja juuri, niin tuskin pärjäisin enää tuntikausia, enkä uskonut että oltiin vielä niin pitkällä. 

Niinpä soitin kelloa ja pyysin kohdunkaulan puudutetta. Oli sattumalta vuoronvaihto menossa, joten kesti hetken ennenkuin kukaan tuli, ennenkuin saatiin nestettä tippumaan suoneen ja ennenkuin lääkäri saatiin paikalle. Siinä vaiheessa purin jo hammasta ja olisin voinut tanssia ilosta kun yksi sairaalaan parhaista gynekologeista astui sisään, heti kun kivultani sain silmät auki. Tässä kohtaa synnytys vauhdittui niin äkkiä, että minulla oli vaikeuksia pysyä mukana. Puudutteen laitto sattui, mutta vähemmän kuin supistuskipu. Se myös alkoi auttaa hyvin nopeasti ja tehokkaasti – paitsi että kaikki kipu hävisi, en enää edes tuntenut supistuksia. Näin hyvin se ei läheskään aina auta. Minä sain paniikkini kuriin ja itseni koottua. Ulos kävellessään gynekologi huikkasi, että olen 5cm auki ja hyvältä näyttää. Supistukset eivät kuitenkaan piirtyneet juurikaan käyrälle, enkä tuntenut niitä itse ollenkaan, joten taas otettiin oksitosiinisuihketta nenään.

Seuraavat pari tuntia minulla oli mukavaa. Mies laittoi Pink Floydin soimaan ja lähti isien tilaan syömään. Minä imppasin keinutuolissa ilokaasua, kuuntelin musiikkia ja lähettelin tilannetiedotuksia perheelleni whatsappiin. Supistukset alkoivat hiljalleen tuntua, ensin kivuttomina, sitten vähän kipeinä, pikkuhiljaa koventuen. Pysyin hyvin mukana henkisesti ja fyysisesti. 

Parin tunnin päästä ensimmäisestä puudutuksesta aloin olla niin kipeä, että rupesin kyselemään uuden perään. Vielä ei voinut kuulemma uusia. Seuraava tunti oli taas yhtä helvettiä. Kun en muutakaan keksinyt, aloin huutaa. Hengitin ilokaasua sisään ja huusin, kovaa ja hallitusti, koko uloshengityksen ajan – ja se auttoi! Sain tilanteen hallintaan, kipu oli siedettävää, pärjäsin. Huusin ja pärjäsin. Mies hieroi selkää, silitti poskea, tarjoili juotavaa, vaihtoi levyä. Selkään tuli kipupiste, johon pyysin ja sain yhden aquarakkulan, jonka laitto sattui aivan kohtuuttoman paljon mutta joka auttoi hyvin – siihen yhteen pisteeseen. Alamahan kipuun ei auttanut mikään.

Aloin pohtimaan spinaalipuudutuksen mahdollisuutta. Sovin kätilön kanssa, että jos kohdunsuun tilanne ei ole edennyt, tilataan spinaali. Kun uusi gynekologi tuli laittamaan uutta kohdunkaulan puudutetta, olin 8cm auki ja aika lailla pois tolaltani. Laittaminen sattui tällä kertaa enemmän eikä auttanut kovin paljon eikä kovin kauan (tämä on normaalia, mutta se tieto ei juuri lohduttanut). Kun edellinen oli auttanut niin täydellisesti, olin katkera siitä, ettei tämä auttanutkaan. Olin väsynyt ja menettämässä uskoni. Rakkokin oli täynnä, mutten saanut kivultani pissittyä, joten minut katetroitiin, ja sekin sattui siinä tilanteessa ihan kohtuuttoman paljon. Vauvan pää oli niin matalalla, että siinä myös kesti kauan ja se oli vaikeaa.

Jonkin ajan päästä vauvan pää alkoi painaa tosissaan takapuolessa, mikä oli melko helvetillinen tunne, joten aloin vaatimaan spinaalia, mutta kätilö sai minut järkiini – siinä vaiheessa olin 9cm auki, ja spinaali olisi mitä luultavimmin pitkittänyt ponnistusvaihetta. Sitä en missään nimessä halunnut, joten spinaali jäi ottamatta. Kesti kuitenkin vielä melko kauan, ennenkuin viimeinenkin sentti hävisi, kohdunsuu oli täysin auki ja ennenkuin ponnistamisen tarve alkoi tuntua. 

Avautumisvaiheen minä kestin. Olin varautunut kipuun, epätoivoon, sain kokeilla juuri niitä kivunlievityksiä kuin halusinkin, pärjäsin kivun kanssa. Mutta se ponnistusvaihe, voi hyvä luoja.