The importance of being idle
Vapaapäivä. Ihana vesisade on vapauttanut minut pyykinpesusta, ja ihana mies eilen vapauttanut minut jättimäisestä tiskivuoresta. Kerrankin kun jaksoin ja ehdin tiskata aamupalatiskit (ne kaksi lautasta ja kuppia) heti aamupalan jälkeen, jäi aikaa pelkästään sohvalla makoiluun ja lueskeluun. Normaalisti vapaapäiville kuitenkin kertyy tekemistä, jota ei työpäivinä ehdi tai jaksa: talon siivoamista, tiskien tiskausta, pyykkäystä aina kun sää sallii. Lisäksi pitäisi jaksaa harrastaa urheilua ja jotain aivojumppaa sekä hoitaa sosiaalisia suhteita. Mitä useampia työpäiviä peräkkäin, sitä enemmän tekemistä jää rästiin. Jos vapaapäivänä vain rentoutuu ja loikoilee, tulee huonon omantunnon lisäksi entistä pidempi lista tekemättömiä töitä, jolloin joku päivä on uhrattava kokonaan niiden poistekemiselle. Työpäivät vetävät minut aivan puhkipoikki fyysisesti ja henkisesti, ja niiden jälkeen minkä tahansa asian ”alta pois hoitaminen” tuntuu liian raskaalta.
Minusta on alkanut tuntua siltä, että joko tämä ala ei ole minua varten, tai sitten jotain muutosta koko hommaan on keksittävä. Nykyinen työpaikkani ei todellakaan ole ideaali, mutta luultavasti pysyn siellä kesään saakka ihan vain siksi, etten yksinkertaisesti enää jaksa etsiä uutta paikkaa ja sopeutua taas sellaiseen, vaikka jonkun paremman löytäisinkin. Älkää käsittäkö väärin: rakastan ammattiani ja työtäni. Mutta tähänastisista työpaikoistani jokaisessa on ollut sama ongelma: liian vähän rahaa -> ei tarpeeksi työntekijöitä -> jatkuva kiire, ylitöitä -> uupumista arjessa. Elämä keskittyy työntekoon ja vapaa-aika työstä toipumiseen. Vaikka kuinka yrittäisi olla itsekäs ja muistaa pitää taukonsa ja levätä töissäkin, niin sepä ei käytännön syistä aina niin onnistukaan, eikä vartin hengähdystauko oikein riitä, jos sen lisäksi juokset monta tuntia tukka putkella.
Minä tahtoisin jotain muuta tältä elämältä. Rennompaa, rauhallisempaa, vähemmän hektistä. Viimeisen vuoden aikana olen monella tapaa alkanut herätä siihen, etten elä sellaista elämää enkä voi niin hyvin kuin tahtoisin. Muutoksia on tapahtunut pikkuhiljaa, yksi kerrallaan, pohdinnan tuloksena, kuten kuuluukin. Mennään vauvanaskelia eteenpäin ja sitten taas välillä takapakkia. Suljetaan vanhoja ovia ja avataan uusia. Pikkuhiljaa kypsyttelen tätä ajatusta työn teosta tai sen tekemättömyydestä ja mietin, kuinka yhdistäisin elämän ja työnteon niin, että sekä toimeentulo että hyvinvointi säilyisivät. Nyt se ei vielä onnistu, tämä ei vielä toimi hyvin. Jaloista sen jo näkee. Monen vuoden kolmivuorotyön jäljet jaloissa ja päässä vaativat melkein kolmen kuukauden työttömyyden ja levon, ennenkuin paranemista alkoi näkyä. Kaksi ja puoli viikkoa oman alan töissä (eikä edes kolmi- vaan ihan vaan kaksivuorotyössä) palauttivat lähtöpisteeseen. Miten ja mihin tästä jatketaan?