Töiden alku ja 100%:n kujanjuoksu
Aloitin työt noin reilu kuukausi sitten. Alkuperäinen suunnitelma oli aloittaa lempeästi keikkaillen syksyllä ja pikkuhiljaa nostaa viikoittaista tuntimäärää, mutta minusta riippumattomista syistä näin ei käynyt. Niinpä rysäytin sitten vuoden alusta suoraan 100%:een kokoaikatyöhön, onneksi edes päivätyöhön.
Ja ei hyvää päivää. Työ on kivaa, työyhteisö ja työkaverit mukavia ja olen oikein mielelläni jälleen työelämässä. Mutta en 100%:lla (mikä minun alallani muuten tarkoittaa 38,25h/viikossa ilman ylitöitä). Eihän tässä ole mitään järkeä. Aamulla et ehdi nähdä lasta lainkaan tai sitten raahaat sen hoitoon seitsemäksi. Töiden jälkeen haet sen kotiin, sitten syödään, sitten on pari tuntia aikaa yhdessäoloon ja sitten onkin aika laittaa lapsi iltapalan kautta nukkumaan. Olisi myös ruoanlaitto, kaupassa käynti, siivous, pyykit, ja tosiaan myös se parisuhde. Parhaillaan nukkumaanmenosta menee 19h ennenkuin näen lastani taas. Ketä tämä tällainen elämä palvelee?
Onneksi miehellä on mahdollisuus joustaa, viedä lapsi usein hoitoon vasta ysiksi ja yhtä usein hakea se jo kolmelta. Ihana, joustava Mies! Onneksi tämä on määräaikainen sijaisuus, joka joko loppuu ennen kesää tai, yllättäen, jatkuu kesän yli niin, että minulla on mahdollisuus tehdä nelipäiväistä työviikkoa – yksi päivä viikossa vähemmän tätä rumbaa, loput neljä sitä samaa shaibaa. Haluaisin kovasti sanoa kiitos ei ja jäädä kesäksi hoitovapaalle, mutten tiedä onko minulla tulevien töiden kannalta varaa tehdä niin. Täällä pääkaupunkiseudulla kun työt eivät vain tipu syliin, niistä taistellaan. Ja hoitoalalla kesä on otollisinta aikaa saada jalkaa oven väliin, valitettavasti, koska silloin on pulaa työntekijöistä. Ymmärrän myös että töitäkin on tehtävä, enkä ihan työttömäksikään haluaisi heittäytyä.
Toivoisin, että olisi olemassa joku vähän joustavampi ratkaisu, joka tukisi pienten lasten vanhempia palaamaan halutessaan kevyemmin työelämään. Ehkä se onkin vain ammatinvalintakysymys. Sairaalassa kun ei voi mennä töihin vain klo 9-14.