Työnteosta ja asenteesta

Viimeksi kirjoitin työnteosta ja sen vaikeudesta täällä ja täällä. Olen siis töissä terveyden- ja sairaanhoitoalalla, joka on alimitoittu ja alirahoitettu, ylityöllistetty ja kaiken kaikkiaan uuvuttava ala. Neljän opiskeluvuoden ja kahden työssäolovuoden jälkeen ajauduin käytännössä burn outiin, sain masennusdiagnoosin (koska työuupumus -diagnoosia ei enää ole käytössä) ja lääkkeet (jotka lopetin ennen kuin ehdin kunnolla aloittaakaan) sekä kuukauden saikkua, jonka palasin töihin pariksi kuukaudeksi, kunnes muutimme Britanniaan, minä sellaisella asenteella että goodbye vaan ja takaisin en kaipaa.

Työttömänä Britanniassa oli aikaa toipua ja miettiä. Uudessa, aivan erilaisessa työympäristössä ja toimenkuvassa (itseasiassa kahdessakin sellaisessa) oli aikaa pohtia suhdettaan työhön ja tähän alaan. Ja vaikka edellisessä työaiheisessa postauksessani vannoin, etten enää (samalle) synnärille palaa.. niin täällähän minä taas olen.

Let me explain.

Useampaa uuvuttavaa työpaikkaa myöhemmin aloin keväällä miettiä tarkemmin. Olkoonkin että töitä on liikaa ja henkilöstöä liian vähän, meni minne meni tällä alalla – ja tiedättekö, se asia ei tule muuttumaan seuraavasssa sadassakaan vuodessa – niin tämä on kuitenkin vuorotyötä, joka tarkoittaa sitä, että työlle on aina jatkaja. Joku, joka tekee eteenpäin niitä hommia, mitä et itse vuorossa ehdi. Minkä jättää taakseen, hoitaa hyvällä tuurilla joku ihan muu. Ja tällä alalla työskentelee varmaan satojatuhansia ihmisiä pelkästään Suomessa, sellaisia, jotka jaksavat tätä työtä pidempään kuin pari vuotta putkeen sekoamatta.

Olisikohan minun omassa asenteessani ja työskentelytavoissani ehkä parantamisen varaa?

Jawohl. Toki. Minä hoidan työni suurella sydämellä. En kestä ajatusta siitä, että joku jää ilman tarvitsemaansa hoitoa, oli kyse sitten fyysisestä, psyykkisestä tai ohjauksellisesta asiasta. Kannan hoidettavien huolia mukanani ja elän mukana iloissa ja suruissa. Hoidan hommat viimeisen päälle ja tasan kaiken mikä minulle kuuluu, ja enemmänkin jos vain kykenen. Ja se on pirun uuvuttavaa.

Niinpä aloin harjoitella jo Britanniassa tietynlaista tervettä itsekkyyttä ja parempaa työtehtävien organisointia, sekä sitä ikitärkeää priorisointia. Sitäkin, että jotkut hommat saa tehdä puolivillaisesti, ja useita voi delegoida muille. Sitä, että on tärkeämpää muistaa pitää edes se pieni paussi ja syödä, koska paperityöt ehtii kyllä myöhemminkin. Sitä, että paitsi ne elintärkeät jokuvuotaajokusynnyttääjokukuoleejokusaakohtauksenjokutarvitseelääkkeitänytheti -työt voi laittaa tärkeysjärjestykseen, niin myös tavalliset pikkuhommat, kuten rutiinisti tehtävät toimenpiteet ja mittaukset, paperityöt ja puhelut ja sellaiset voi laittaa tärkeysjärjestykseen, ja joskus oma tauko kiilaa kaikkien ei-kiireellisten tehtävien ohi kirkkaasti.

Ja kaiken sen jälkeen, punnittuani vaihtoehtojani tarkasti, tutkittuani piskuisen kotikaupunkini tarjonnan tällä koulutuksella ja ilman (esimerkiksi pizzakuski ja lehdenjakaja eivät tarvitse kovin kummoisia koulutuksia), päätin palata vanhaan työhöni synnytyskätilöksi. Koska minä rakastan tätä työtä, olen siinä (liiankin) hyvä, ja haluan oppia tekemään sitä niin, että olosuhteista huolimatta minä jaksan ja nautin. Koska en keksi mitään muuta maailmassa, mitä yhtä mielelläni tekisin, huolimatta kamalista kiirevuoroista, kaikista eritteistä, haastavista asiakkaista, sydäntäsärkevistä hätätilanteista ja kaikesta siitä varjopuolesta, mitä tämä työ tuo mukanaan. Olen kätilö henkeen ja vereen (pun intended), en sairaanhoitaja, en mikään muu.

Niinpä palasin vanhaan työhöni uudella asenteella. Olen joka vuorossa ehtinyt syödä ja juoda jotain ja käydä pissillä, silloinkin kun meitä on vain kaksi ja lapsia syntyy vuorossa enemmän kuin yhden käden sormilla ehtii laskea. Aivoni ovat selvästi myös funtsineet tätä työtä sen vuodenkin jonka olin pois, koska takaisin tänne kotiuduttuani olen selvästi parempi työssäni – nopeampi kiire- ja hätätilanteissa, parempi yhdistelemään monimutkaisia kokonaisuuksia ja huomaamaan puuttuvia palasia, hurjasti parempi organisoimaan omaa työtäni ja ehdottomasti tehokkaampi työpari tiimityöskentelyssä. Vielä minä harjoittelen asioiden työpaikalle jättämistä, jälkipuintien tarpeellisuutta ja sitä tervettä itsekkyyttä, mutta koko ajan opin lisää. Ja entistä vahvempana on tunne, että olen tullut kotiin ja valinnut oikein. Tätä työtä en halua tehdä loppuelämääni pelkästään synnytyssalissa, sillä kätilölle on paljon mielenkiintoista työsarkaa niin monessa eri paikassa, mutta juuri nyt tämä on sitä, mitä haluan tehdä, oppia lisää, hahmottaa ja hallita oikein. Tässä ja nyt, tätä työtä minä rakastan.