Ulkomaat vs kotimaa, järki vs tunteet
Pian lapsen syntymän jälkeen eteemme jysähti vaikea päätös tulevaisuudesta: muuttaako syksyllä Norjaan vai pääkaupunkiseudulle. Mies sai opiskelupaikan molemmista, minä kotiäitinä seuraisin vauvan kanssa sujuvasti kumpaan vain.
Seikkailija meissä molemmissa hihkui heti ”tietenkin Norjaan!”. Silti olemme nyt elokuussa muuttamassa pääkaupunkiseudulle. Miksi?
Molemmissa oli puolensa. Norjassa koulutusohjelma oli mielenkiintoisempi, mutta norjaa puhumaton Mies voisi opiskella vain englanninkielisiä kursseja. Suomessa koulutusohjelma ei ollut aivan niin kiinnostava, mutta tarjolla olisi myös suomenkielisiä kursseja, mahdollisuus opiskella kursseja muistakin yliopistoista sekä tilaisuus ulkomaan opiskelijavaihtoon. Norjassa luonto& retkeilymahdollisuudet ovat upeammat, toisaalta pk-seudulta on helpompi lähteä lentäen reissuun minne vain. Norjassa minun mahdollinen tuleva työllistymiseni vaatisi norjan opettelun, kun taas pk-seudulla kätilöiden työtilanne on huono ja huononee entisestään. Molempiin maihin saisi tukia. Suomessa olisi turvaverkkoa. Norjassa ehkä parempi työtilanne Miehelle. Pk-seutu on kallis. Norja on kalliimpi. Olisiko Norjaan helpompi lähteä suoraan pysyvästi vai lyhyempään opiskelijavaihtoon? Heittäisimmekö hukkaan mahtavan tilaisuuden, jos emme ottaisi vastaan Norjan koulupaikkaa? Toisaalta jaksaisinko minä siellä, yksin lapsen kanssa kotiäitinä vieraassa maassa, jonka kieltä en puhu?
Puolensa ja puolensa, joka kantilta. Faktojen tiskiin lyöminen ei johtanut mihinkään.
Järki sanoi Suomi, sydän sanoi Norja. Tällä kertaa järki voitti tunteet. Norjaan lähteminen olisi vaatinut melko suuren alkusijoituksen rahallisesti ilman takuuta siitä, että se maksaa itsensä takaisin. Sinne pääsee myös Suomesta opiskelijavaihtoon, vaikka silloin kaikki hyvät kurssit eivät olekaan samalla lailla saatavilla. Toisaalta Suomesta pääsee vaihtoon myös moneen muuhun maahan, joista jokin toinen saattaisi olla parempi vaihtoehto. Niinpä meidän sisäiset seikkailijamme vaiennettiin väliaikaisesti, ja etsimme asunnon pääkaupunkiseudulta.
Riipaisevaa menetyksen tunnetta ei voinut estää, kun sanoi ”ei” tilaisuudelle muuttaa Norjaan. Norjaan!!! Olisi vähän tehnyt mieli sittenkin perua koko juttu, ostaa liput ja lentää sinne Norjaan. Eniten pelotti olla siinä vaiheessa elämää, kun carpe diem ei enää kelpaa, vaan täytyy alkaa tehdä järkeviä päätöksiä. Muuttuuko elämä nyt tylsäksi velvollisuudeksi? Häviääkö spontaanius? Kuinka pian alkaa ahdistaa, kun levottomat jalat ovat mitä ovat?
Omaa ahdistustani Suomeen jäämisestä helpotti alkuun eniten se, että Suomessa ja pk-seudulla asuu sekä ystäviä että sukua. Minun perheeni ja useat ystäväni tuulettivat kunnolla kuultuaan, että jäämme – huhujen mukaan isäni itki onnesta. Vaikkemme tee ratkaisuja muiden onneksi, tuntui hyvältä, kun niin moni iloitsi päätöksestämme. Ja kieltämättä tuntuu helpottavalta asioida omalla äidinkielellä; neuvolan vaihto, vauvaharrastusten etsintä, julkisen liikenteen selvittäminen jne..
Hyvältä ratkaisu on kuitenkin alkanut tuntua ihan vasta hiljattain, kun olen alkanut tuntea ahdistusta ja epämääräistä pelkoa syksyä kohtaan. Miten minä itseasiassa jaksan kotiäitinä yhtään missään, läpi pimeän talven, kotona kahdestaan vaippaikäisen kanssa, laskemassa tunteja siihen kun Mies tulee kotiin? Paikassa, jossa ne tututkin ovat kuitenkin vähintään puolen tunnin bussimatkan päässä ja sitä paitsi arkipäivät töissä? Miten kuvittelin, että ikinä olisin selvinnyt jossain Norjassa?!
Surullista tässä epävarmuudessa on se, että ellei Englannin vuotta olisi tapahtunut, olisin paljon positiivisemmalla mielellä tulevan suhteen. Ennen vuotta 2015 uskoin vakaasti siihen, että pärjään missä vain. Nyt en ole siitä enää yhtään niin varma. Olen nähnyt, miten yksinäisyys, työttömyys, syksy, talvi, pimeys ja pitkät päivät kotona voivat syödä mielenterveyttä ja uskoa omaan jaksamiseen, pärjäämiseen, onnellisuuteen. Olen nähnyt, miten aina minäkään en pärjää, miten aina en putoakaan jaloilleni. Juuri nyt olen todella onnellinen, että muutamme kuukauden päästä pääkaupunkiseudulle, emme Norjaan.