Välillä vanhemmuus on paskaa

Totta kai se on välillä ihanaakin. Voisi olla huonomminkin, voisi olla koliikki, vakava sairaus, mitä näitä on. Mutta välillä tämä on ihan hanurista. 

Marraskuun lopulta joulukuun lopulle meillä sairasteltiin. Ensin minä, sitten lapsi yli kuukauden on-off, välillä mieskin. Käytin kerran lääkärissä, itseäni, ja sain kuulla että virusperäistä on, rouva menee nyt vain kotiin lepäämään. Yeah, 8kk ikäisen täystuhon kanssa. Kerran käytin lasta lääkärissä, kun hengitys oli hankalaa ja flunssa tuntui pitkittyneen, ja epäilin sen menneen korviin.Korvat olivat puhtaat, ja minä sain kuulla, että olen tuonut ”terveen lapsen turhaan lääkäriin”, koska tyttäreni rakastaa uusia ihmisiä ja paikkoja, ja on aurinkoinen kaikenmaailman lääkäreille kuumeen kourissakin. 

Joulukuussa tehtiin hampaitakin. Tai lapsi teki, minä lähinnä kärsin. Minilomalla Tallinnassa ja jouluna vanhempieni luona lapsi söi huonosti, kuumeili ja kiukutteli, valvotti yöt. Kun ei tervettä lasta saa viedä lääkäriin, löytyi aina selitys oireille: hampaat, flunssa, eroahdistus, vieras paikka, uusi flunssa, ehkä lisää hampaita, ehkä liikkumaan opettelu? Uutenavuonna lapsen olo huononi lisää, ja lopulta raahasin sen lääkäriin. Edellistä asiantuntevamman ja ainakin asennevammattomamman oloinen lääkäri tutki huolellisesti keuhkot, sydämen, ihon, vatsan ja sisäelimet, kurkisti nieluunkin ettei vaan angiinaa, ja sitten kurkisti korvat. Kas: märkäinen välikorvan tulehdus, antibioottikuuri ja uintikielto. Antibiootti alkoi auttaa kolmantena päivänä, ja vasta silloin tyttäremme alkoi palata omaksi itsekseen: iloiseksi, hymyileväksi ja entiseen tapaan nukkuvaksi tytöksi, ja ruokaa alkoi maistua ennätysmääriä. Ihan itkettää ajatella, kuinka kauan raukka oli kipuillut korviaan. Blogissakin on ollut muuten hiljaista ihan tästä syystä. 

Nyt kuuri on ohi, ja oireet palasivat. Taas reissasimme istumaan terveyskeskuksen penkeille. Tällä kertaa korvat olivat siistit, ja vähän säälivän näköinen lääkäri ehdotti hampaiden tekoa syyksi. En ole ihan varma mitä mieltä olisin ja mitä seuraavaksi. Yöt ovat paskaa, päivät ovat paskaa, ruokahetket taistelua, imetys taistelua, väsynyt vauva kiukuttelee muttei nuku ja uutuutena on löytynyt oma tahto, muttei vielä taitoja ilmaista sitä, joten kommunikointi on turhautunutta pöydän/lelun/ruoan/vanhemman hakkaamista aina kun asiat eivät suju Hänen Korkeutensa mielen mukaan. Oh the joy. 

Yhden asian kerrallaan vielä jaksaa ihan reippaasti, mutta kun ne alkavat kasaantua, vitutuskäyrä nousee nopeammin kuin [lisää tähän haluamasi näppärä vertaus]. Kun monen huonosti nukutun yön päätteeksi heijaa vaunuja eteisessä pari tuntia kello viiden ja seitsemän välillä, sitten taistelee aamupalasta joka enimmäkseen lentää joko seinään tai tukkaan (mutta koska sormiruoka ei kelpaa, en minäkään ehdi syödä), pukee kiemurtelevan muksun ennätysvauhtia vaatteisiin ehtiäkseen bussiin ja sitten istuu pari tuntia odotushuoneessa väsyneen lapsen kanssa päästäkseen kuulemaan, että ”se nyt varmaan vaan tekee hampaita”, niin tekisi mieli joko alkaa itkeä tai vaan jättää se lapsi siihen lääkärin huoneen lattialle ja kävellä lähimpään pubiin. Tai mieluummin lentokentälle. Ehdottomasti lentokentälle. Sen sijaan on vähän pakko ottaa se lapsi mukaan, käyttää se vessassa, antaa rintaa ja sitten pukea huutava ja kiljuva kasa ulkovaatteisiin, jotta pääsee taistelemaan sen aivan liian myöhäiseksi venyneille päiväunille. Ja sitten kun tietää, että se pitäisi herättää vähän aikaisemmin unilta, jottei koko loppupäivän rytmi menee enää enempää sekaisin, mutta mieluummin söisi kepillä polttiaisia kuin herättäisi viimeinkin nukkuvan lapsen. 

Jep. Välillä vanhemmuus on paskaa. Ei mulla muuta tänään.