Välitilassa

”I was left to my own devices,
many days fell away with nothing to show

And the walls kept tumbling down
in the city that we love,
great clouds roll over the hills
bringing darkness from above.

But if you close your eyes,
does it almost feel like nothing changed at all?”  ​

Bastille – Pompeii

Kun makaan sängyssä ja vauva nukkuu liikkumatta, unohdan välillä olevani raskaana. It almost feels like nothing changed at all. Joskus toivoisin voivani jäädä siihen määrättömäksi ajaksi, olemaan vain. Pysäyttää ajan juuri siihen. Mutta lopulta joku tarve aina ajaa ylös, vauvan tai oma, ja lumous särkyy.

Loppuraskaus on omituista aikaa. Antisankari kiteytti sen hyvin eräässä omassa postauksessaan: tuntuu kuin olisi ollut ikuisesti raskaana ja tulisi olemaankin vielä ikuisuuden. Sitä on ikäänkuin välitilassa, sopeutuu ihan kirjaimellisesti vain odottamaan. Kun ei muutakaan voi. Olen kiitollinen, ettei tämä lapsi syntynyt ennenaikaisesti, sillä tämä vaihe tuntuu ainakin itselleni olevan varsinaista henkisen kasvun aikaa, ja niin muuten Miehellekin. 

Toisaalta on kärsimätön, ihan kypsä raskaana olemiseen ja haluaisi jo tavata vauvan ja päästä tutustumaan hänen. Ja toisaalta jännittää tuleva muutos, tajuaa tämän olevan niin iso juttu, ettei sitä ole mahdollista tajuta täysin ennenkuin se tapahtuu, ja sitten tekisi pelkurimaisesti mieli pysäyttää aika ja odottaa vielä, vaikka tietää ettei se odottaminen tai lisäaika mitään muuta – tämä on katsottava loppuun ja koettava itse. Aika tuntuu kuluvan tosi nopeasti, mutta samaan aikaan se matelee. Ei huvita tavata ihmisiä eikä tehdä asioita, sillä kaikki muu paitsi odottaminen on menettänyt merkityksensä. Tuntuu, ettei tämän enempää voi valmistautuakaan. Tulee mitä tulee kun tulee, ja sitten kaikki muuttuu.