Vielä niistä lapsista ja niiden saamisesta
Luin vasta jonkun blogitekstin, jossa ruodittiin jonkun nettikirjoitusta, sekä tietty koko kommenttiboksin läpi kerralla (en koskaan muista kuka, missä ja milloin). Lapsettomuudesta ja lasten saannista. Eri syistä, joista lapsia tehdään tai ei tehdä. Osa niistä koettiin yleisesti hyväksytyksi, osaa taas ei.
Jäin taas miettimään omia syitäni. Ja nyt aion olla raa’an rehellinen, itselleni ja muille. Ehkä siksi, ettei tätä vielä lue melkein kukaan tuttu. Ja jotta muistaisin nämä ajatukset myöhemmin, kun minulla on tai ei ole lapsia.
Menimme naimisiin 20-vuotiaina, keskeneräisinä kakaroina. Meillä oli vauvakuume muttei koulutusta, rahaa tai edes kovin pitkä liitto takana. Emme siis tehneet lapsia. Vauvakuume jatkui noin 5,5 vuotta, kunnes lopetin hormoniehkäisyn ja lähdin äitiyshuollosta muihin hommiin (oi kyllä, vastasyntyneet ja -synnyttäneet erittävät paljon hormoneja). Hmmm.
Välillä kannoin sisälläni tahattomasti lapsettoman taakkaa, sillä olisin halunnut vauvan, mutta olosuhteet estivät edes yrittämästä. Nyt en ole asiasta enää niin varma. Hormoniehkäisyn lopettamisesta kului alle viikko, kun vauvakuume oli tiessään. Järkisyyt saivat tilaa: Mies opiskelee vielä, me liikutaan paikasta toiseen, ja sitä paitsi olisi vielä tuhat asiaa jotka haluan tehdä, tuhat paikkaa jotka nähdä ennen lapsia.
Nyt parisuhde olisi kestävämpi, rahatilanne kantavampi, me varmasti valmiimpia vanhemmiksi, mutta epäröimme edelleen. Miksi?
Me matkustelemme, muutamme ja liikumme niin, ettemme edes koiraa viitsi ottaa. Haluamme lähteä vielä reppureissulle Aasiaan, liftaamaan Eurooppaan, vaeltamaan Norjaan. Valvoa myöhään ja nukkua pitkään, juoda viiniä milloin huvittaa, tehdä ex-tempore-matkoja minne vain, milloin vain. (Ja miksi nämä syyt sitten olisivat vääriä, ei-hyväksyttyjä syitä lykätä lapsentekoa tai jättää lapset tekemättä?)
Toisaalta kolmeenkymppiin ei ole enää pitkä matka. Jos aikoo haluta kaksikin lasta, pitäisi jossain vaiheessa aloittaa. Varsinkin kun koskaan ei tiedä, saako niitä lapsia edes. Helpolla, vaikealla, lääketieteen avulla tai ollenkaan. Mitä jos aloittaa liian myöhään eikä ehdi saada yhtään?
Ja entä jos ne vauvakuumevuodet olivatkin siinä? Entä jos ei enää ikinä halua vauvaa, paitsi sitten vanhana kun kaduttaa? Entä jos matkat, viini ja leppoisa elämä ajavat aina lasten edelle, ja sitten onkin jo 40v eikä enää onnistu? Pitäisikö varmuuden vuoksi nyt kuitenkin tehdä yksi tähän väliin? Entä jos me keski-iässä erotaan, ja jäädään sitten ihan yksin? Kuka minua tulee katsomaan vanhainkotiin, kun muisti alkaa hapertua ja puhun itsekseni espanjaa seinille?
Ja ihan rehellisesti sanottuna, olen työssäni kätilönä ja yksityiselämässäni naisena nähnyt paljonkin, ehkä liikaa, ja vielä hulluuttani lukenut arkirealistisia vauvablogeja. En minä raskautta pelkää, se loppuu aikanaan kunhan muksu pysyy elossa (ja edes suurimmaksi osaksi sisällä). Synnytystä en myöskään jännitä, menee miten menee ja sitten se on ohi. Mutta pikkuvauva-aika, sitä pelkään. Muutun väsyneenä veemäiseksi syöjättäreksi: mitä jos pilaan siinä samalla koko liiton? Mitä jos uuvutan itseni omilla epärealistisilla odotuksillani ja standardeillani? Mitä jos minusta tuleekin huono äiti? Mitä jos lapsi sairastuu vakavasti, ja loppuelämä on omaishoitajuutta, taistelemista, kituuttamista?
Mitä jos me saadaan lapsi, ja kadutaan sitä? Tai vielä pahempaa – jos vain toinen katuu? Mitä jos me ei saada lapsia, ja kadutaan sitä?