”Oikeasti olet juuri se tyyppi, joka itkee katsoessaan Vain elämää -sarjaa, muttei kerro siitä sosiaalisessa mediassa.”

Minulla on muutama sinkkukaveri. Mielestäni he ovat kaikki hyvin kumppaneiksi soveltuvia henkilöitä (siis sen perusteella, mitä minä kumppanuudesta ajattelen). Kuitenkin heille vaikuttaa ”sen oikean” tai edes ”sen tällä hetkellä oikean” löytäminen olevan täysin mahdotonta. Ovatko kranttuja, etsivätkö jotain, mitä ei ole olemassa, ovatko kaikki hyvät jo viety, eivätkö miehet vaan halua perinteisen mallin parisuhteita?

Vastaavat noihin kaikkiin kysyttäessä: ehkä.

Itse olisin taipuvainen ajattelemaan, että tässä oman identiteetin ja imagon uudelleenrakentamisen kultakauden huumassa, ihmiset ovat kadottaneet käsityksen itsestään. Nykyään on rajattomia mahdollisuuksia luoda itsensä uudelleen digitaalisesti. Twitterissä olet intellektuelli uutisten jakaja ja älykköjen seuraaja. Instagramissa olet skumppaa siemaileva foodie. Facebookissa olet hauska ja jokaisessa kuvassa näytät juuri siltä henkilöltä, joka haluaisit olla. Pinterestissä tuot esiin kaikki muotisuosikkisi, kaikki lookit, joita toivoisit kantavasi. Mutta kuka oikeasti olet?

Oikeasti olet juuri se tyyppi, joka itkee katsoessaan Vain elämää -sarjaa, muttei kerro siitä sosiaalisessa mediassa. Olet se tyyppi, joka lukee seiskaa, muttet laikkaa seiskaa Facebookissa. Syöt lounaasi työpaikan ravintolassa, muttet postaa terveellisestä, mutta tavallisesta annoksesta kuvaa minnekään. Luet dekkareita muttet suosittele niitä kennellekään. Luet vanhojen koulukavereiden blogeja, muttet kommentoi, koska et halua myöntää välittäväsi ihmisestä vielä. Olet kauneimmillasi treenivaatteissa puna poskilla ja nuttura hiessä, mutta silloin sinusta ei saa ottaa kuvaa.

Digiminäsi on sekava kokoelma kaikkea sitä, mitä toivoisit olevasi, siksi se ei löydä sitä oikeaa. Oikealle sinulle olisi ottajia jonoksi.

Huomaan käyväni samaa keskustelua uudelleen ja uudelleen. Naisystävieni kanssa. Sen aihe on kuinka paljon, tai vähän kunkin poikaystävä kertoo asioitaan.

”Naiset ovat hyvin yllättyneitä, kun asioita alkaa käydä ilmi ja miehet ovat vähintään yhtä yllättyneitä, että asiat ovat jotenkin naisten mielestä oleellisia.”

Joku sai tietää parin seurusteluvuoden jälkeen, että poikaystävän isä ei olekaan kuollut (oli vain jotenkin olettanut että asia on niin).

Yksi kuuli poikaystävän seurustelleen työkaverinsa kanssa ennen nykyistä suhdetta, vuosien jälkeen.

Kolmas sai tietää poikaystävän omistavan useita sijoitusasuntoja toisessa kaupungissa, kun veroilmoituksesta ruvettiin puhumaan.

Kaikkia näitä ja lukuisia muita tarinoita yhdistää se, että asiat ovat jääneet miesten toimesta jakamatta kumppanin kanssa. Naiset ovat hyvin yllättyneitä, kun asioita alkaa käydä ilmi ja miehet ovat vähintään yhtä yllättyneitä, että asiat ovat jotenkin naisten mielestä oleellisia.

Tästä tulee mieleeni, että onko naisissa jokin sisäänrakennettu pakonomainen tarve jakaa tietoa, joka miehiltä puuttuu? Onko tämä jokin esihistoriallinen selvitymiskeino naisille: jaa kaikki minkä tiedät, muuten käy kalpaten?

Mieti tilannetta, jossa nainen pettää suhteessa ja kertoo siitä viidelle ystävälleen (kaikki naisia). Nainen jatkaa suhteessa ihan muina naisina. Kuinka hänen ystävänsä suhtautvat tietoon, jota he kantavat? Tuleeko naisille pakonomainen tarve ratkaista tilanne? Pitääkö tapahtumat selvittää? Nainen ei voi jatkaa parisuhdettaan noin vaan? Joku ei suostu kantamaan salaisuutta enää, vaan uhkaa kertoa naisen miehelle ellei tämä kerro ensin itse? Parisuhdeneuvoja satelee, ei tuollaisessa suhteessa voi jatkaa, on petollista.

Mieti sitten vastaava tilannekulku miehelle ja tämän viidelle ystävälle. Aivan niin. Miehet eivät sekaannu asiaan millään tavalla. Eivätkä he kerro tietoaan kenellekään. Ikinä.

Miksi? Miksi miehet osaavat kohauttaa olkapäitään vaikka mille? Miksei miehillä ole tarvetta jakaa asioitaan?

Haluan oppia tuon taidon: ”Ei kuulu mulle.”