Tätä mietin tänään: Onko väärin, jos joskus jonkun seura ei vaan huvita? Voiko jostain ystävyyssuhteesta vaan pitää taukoa, kunnes taas kiinnostaa? Ilman mitään tyhjentäviä selvityksiä, sais vaan lipua väliaikaisesti pois?

Ylensä olen törmännyt vastaukseen: ei. 

Vaikka sua kuinka nyppis sen yhden kaverin jatkuva jauhaminen karibianmatkastaan, kun itselläs ei ole lomaa, eikä varaa edes Flamingon Spaahan, niin ei, et saa jättäytyä pois seurasta siksi aikaa kunnes jauhanta on ohi.

Sun pitää vaan kestää se, se on ystävyyttä. Puret hammasta ja mökötät tapaamisissa, tulet kotiin pahemmalla mielellä kuin mennessä. 

Miksi? Miksi naiset eivät voi hyväksyä sitä, että joku ystävä pitää vähän etäisyyttä jostain syystä jonkin aikaa, ja palaa sitten kuvioihin kun siltä tuntuu, jos palaa? Miksi se on kaikki tai ei mitään?

En halua enää osallistua siihen bestis-järjestelmään joka piti koko koulua kauhunvallassa. ”Kaikilla pitää olla yks bestis, muuten sul ei oo ketään.”

Minä ainakin haluaisin valita seurani enkä antaa seuran pitää minua väkisin otteessaan.

Olenko minä siis outolintu, kun välillä haluan etäisyyttä, vai ovatko jotkut ystäväni vain jääneet jumiin bestis-järjestelmään anno 1990?