Se huono etä-äiti

Huono äiti, paha ihminen, itsekäs, mitä näitä nyt on. Syyllisyys. Se on ihan hirveä tunne. Olen se poikkeustapaus, eli äitinä lapseni etävanhempi. Jätin lapsen isälleen, koska hän oli meistä se joka lasta kovemmin halusi ja hän sitä erossa toivoi ja rukoili. Hän sanoi, että se että lapsi sai jäädä asumaan hänen kanssaan on ainoa hyvä asia, minkä olen erossa tehnyt. Nyt tosin hän puhuu ympäriinsä kuinka olen hylännyt lapseni, mutta sehän ei tietenkään tähän kuulu.

 

Toisin kuin hän antaa ymmärtää, minuun sattuu aivan helvetisti ja kyllä, minulla on lastani ikävä. Käyn parin viikon välein olemassa hänen kanssaan muutaman päivän entisessä kotikaupungissani, sen miten työt antavat myöten. Joka kerta kun sinne pitää lähteä minua ei huvittaisi, kun olen juuri saanut taas arjen rullaamaan uusissa ympyröissä. Ja aina kun tulen takaisin, tihrustan itkua koko matkan ja minulla on hirveä ikävä ja syyllinen olo, sitä jatkuu sitten muutaman päivän.

pexels-photo-860882.jpeg

Ajattelin tässä kohtaa lapsen parasta. Molemmat mummot lähellä, tuttu päiväkoti, eli tukiverkko on kunnossa. Aloitin itse uuden työn ja muutin ensin mieheni kaksioon hieman kyseenalaiselle alueelle, joten ei se lapselle paras skenaario. Puhumattakaan siitä kun kaksi aikuista muuttaa yhteen, on pakko alkuun vähän totutella että lähtee sujumaan!

 

Tosin, nyt asumme isossa asunnossa oikein mallikkaalla ja rauhallisella alueella, ihan päiväkodin vieressä. Olen kieltämättä alkanut miettiä, että haluaisin viettää lapseni kanssa aikaa enemmänkin. Haasteita on. Exäni ei ymmärrä, että meillä tosiaan on yhteishuoltajuus. Vaikka hän on lähivanhempi, minullakin on yhtälailla oikeuksia ja haluan osallistua lapseni asioihin. Hän koettaa niitä kuitenkin pimittää, eikä mielipidettäni aina kysytä/kuunnella. Puhumattakaan ex anopistani, joka päsmäröi vähän liian isossa roolissa. Kuuhun pitäisi ampua. (Anteeksi, mutta ymmärtäisitte jos tietäisitte tapauksen, aiheesta voisi kirjoittaa kirjan).

Lapseni ei myöskään ole vielä saanut vierailla uudessa kotikaunpungissani, koska exäni kieltää häntä tapaamasta uutta miestäni. Tilanne on raskas ja tulehtunut. En olisi uskonut että minulla ja hänellä voi mennä asiat näin rumaksi. Koska olin se osapuoli joka halusi erota ja pois tukalalta tuntuvasta tilanteesta, minua kohdellaan nyt todella ala-arvoisesti. En tiedä koska se loppuu, vai loppuuko ikinä. Uuden miehen myötä unohtuivat kaikki eroon johtaneet alkuperäiset syyt.

flowers-marguerites-destroyed-dead.jpg

Olen ollut aika väsynyt, pitkästä eroprosessista ja muutamasta viime vuodesta muutenkin. Olin lapsen kanssa jumissa kotona liian pitkään, 1,5 vuotta. Luulen että se osaltaan vauhditti eroon johtaneita syitä, koin itseni kahlituksi väärällä tavalla. En myöskään saanut ilmeisesti riittävästi ymmärrystä, jos koetin tilanteestani puhua. Jos koetin selittää miten en aina nauti tästä kotiäityli roolista, minut ohitettii sanomalla “tykkäät tykkäät”. En tykännyt.

 

Nyt kuitenkin lopulta olen saanut uutta elämääni sen verran ojennukseen, että naarasleijona minussa alkaa lopulta nostaa päätään. Minulla on oikeus tavata lastani ja vaikuttaa lastani koskeviin päätöksiin. Sitä ei exäni minulta voi evätä. Lapsella on myös oikeus vierailla minunkin luonani. Minun ei tarvitse kuunnella miten lapsellani on kohta “uusi äiti”, miten minua ei kiinnosta tai miten olen lapseni hylännyt. Se sattuu ja tuntuu epäreilulta.

Toisten mielipiteet pelottavat edelleen, en kovin mielelläni kerro ensimmäisenä että minulla on lapsi. Ihme kyllä, olen kohdannut enemmän ymmärrystä, kuin arvostelua. Myös töissä tilanteeseeni on suhtauduttu hyvin ja olen saanut melko sujuvasti lapseen liittyvät tapaamiset onnistumaan.

 

Olen silti nyt aika neuvoton mitä tehdä. Tämä järjestely olisi minulle aivan ok (siis tottakai, olisin tekopyhä jos en myöntäisi että olen välillä nauttinutkin tästä vapaudesta!) jos exä ei jatkuvasti tekisi kaikesta hankalaa. Pian odottaa sopimuksen päivittäminen lastenvalvojalla ja voin sanoa, että minua pelottaa.

 

Toki nyt puhumme vielä sen ikäisestä lapsesta, että paljon voi vielä muuttua ennen kuin hän täysi-ikäiseksi pääsee. Niin asuinpaikan kuin muunkin kanssa.

 

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus

Kun torni kaatui

 

 

Uusia alkuja. Tyhjän paperin kammo, writer’s block, mitä näitä nyt on. Kammottava tunne kun olisi paljon sanottavaa, mutta pää on joko tyhjä tai siellä vallitsee aivan tajuton myllerrys ja mitään et saa paperille. Se on vaivannut nyt kaksi vuotta, kunnes se yhtäkkiä tässä eräänä talvipäivänä junassa istuessa väistyi ja oli pakko taas kirjoittaa.

 

Se tunne, kun sinulla oli kaikki. Avioliitto, lapsi (jota et ensin aivan halunnut, mutta johon sitten kuitenkin kummasti kiintyi), uusi auto, oma asunto, työpaikka, koko paketti niin sanotusti kasassa. Ja silti sisällä myrskyää. Kauhea ahdistus, että kaikki ei ole kuitenkaan hyvin. Vaikka noin periaatteessa oli, mutta käytännössä sitten kuitenkaan ei. Olisin pärjännyt. Voi että, olisinhan minä. Mutta en olisi ollut onnellinen. On aika karmivaa päälle kolmikymppisenä tajuta, että on aina ollut se kiltti tyttö joka on halunnut vain miellyttää muita ja alkaa miettiä, minkä verran on lopulta elänyt itseään varten? Paljon alkoi ajatuksia pyöriä päässä, mutta koko prosessi ajatuksista tekoihin vei lopulta kaksi vuotta.

 

Muistan, kun otin eräänä kesäisenä iltana yksin ollessani Tarot korttini esiin. Niin, meillä suvussa on ollut noitia ja näkijöitä ja esimerkiksi taipumus enneuniin on periytynyt äidiltä tyttärelle jo ties kuinka kauan. Exäni kuitenkin piti tällaisia asioita yleisesti pahoina, ei hyväksyttävinä, pahimmillaan jopa saatananpalvontana. Mutta se nyt ei kuulu tähän. Otin kortit esiin ja katselin sieltä parisuhteeni tilannetta. Lopputulokseen nousi torni. Niille jotka eivät ole asiaan vihkiytyneet, torni kuvastaa jotakin suurta mullistusta, joka pyyhkäisee pöydän tyhjäksi ja pakottaa aloittamaan alusta. Yleensä mullistus on tässä kohdalla luokkaa avioero, työttömyys, tai vastaava. Jokin iso asia, joka horjuttaa elämän perusturvaa. Mutta koska näillä korteilla ei ole taipumusta olla pahoja, on tälläkin asialla hopeareunus. Mullistuksen jälkeen, kaikki kääntyy paremmaksi ja muutos on välttämätön. Sitten asiat kyllä alkavat järjestyä, tavalla tai toisella. En valitettavasti laittanut tätä tulkintaa silloin ylös, vaan pyyhkäisin paniikissa pöydän tyhjäksi ja ajattelin että pieleen meni, en osannut. Myöhemmin paljastui, että osasinpas sittenkin.

 

Oli aika kun ajattelin ettei ero tule kysymykseenkään, kun on nyt kerran naimisiin mennyt. Olimme lopulta exäni kanssa yhdessä 14 vuotta, joten fakta on että me vain kasvoimme erilleen. Sitten kun lopulta olin siinä pisteessä että aloin varovaisesti harkita voisimmeko kuitenkin erota, tuli aika jolloin mietin ettei se kannata, kun on niin hyvä asunto ja taloudellinen turva. Sitten ettei voi erota, kun on lapsi. Ja niin näitä ajatusmalleja tuli, kunnes lopulta tilanne oli niin toivottoman tulehtunut, että eropaperit laitettiin menemään. En muuten ole katunut.

 

Tapasin uuden miehen. Sattumalta. Oikeasti, hän vain tupsahti eteeni, en suunnitellut. Lopulta päätin muuttaa hänen perässään toiseen kaupunkiin, toiselle puolelle Suomea. Yllätyin, kun tähän päätökseen suhtauduttiin hyvin. Pitää kokeilla lopulta siipiään, minulle sanottiin. Kohtasin myös ihailevaa kateutta, kun uskalsin tehdä jotakin noin repäisevää ja kerrankin vain itseäni varten. Minulle vakuuteltiin, että kyllä lapsen kanssa asiat järjestyvät. Syyllistämistä olen kohdannut vain exäni suunnalta.

 

Olen nyt asunut muualla puoli vuotta ja olo on outo. Vapaus. Saan taas olla myöhään ulkona, käyttää minihameita, tehdä mitä huvittaa. Tavata kavereitakin vapaasti (sikäli jos niitä uudella paikkakunnalla jo paljon olisi). Yllätys yllätys minua ei näissä asioissa ennen rajoittanut lapsi, vaan exäni. Olen vasta myöhemmin ymmärtänyt, miten paljon minua kontrolloitiin ja dominoitiin siinä suhteessa. En olisi ikinä kuvitellut vetäväni minishortseja jalkaan ja lähteväni tanssitunnille pyllyä keikuttamaan. Se tyttöenergia on parasta.

 

Mutta koska en ole exäni sanoista huolimatta läpeensä paha ihminen, minua painaa myös syyllisyys. Ja ikävä. Olen itse ollut aina kovin ikäväinen (onko se sana?) ja nyt olen pakottanut yhden pienen ihmisen alun ikävöimään minua. Tämä asia olisi kuitenkin liian laaja käsiteltäväksi tässä, joten siitä lisää myöhemmin.

 

Alku on ollut hankalaa, mutta uskon että sillä että päädyin varsin rytinällä toiselle puolelle Suomea, on vielä joku tarkoitus. Asioilla on tapana järjestyä.

 

Torni kaatui, minä en.

 

 

Suhteet Oma elämä Mieli