Huono äiti, paha ihminen, itsekäs, mitä näitä nyt on. Syyllisyys. Se on ihan hirveä tunne. Olen se poikkeustapaus, eli äitinä lapseni etävanhempi. Jätin lapsen isälleen, koska hän oli meistä se joka lasta kovemmin halusi ja hän sitä erossa toivoi ja rukoili. Hän sanoi, että se että lapsi sai jäädä asumaan hänen kanssaan on ainoa hyvä asia, minkä olen erossa tehnyt. Nyt tosin hän puhuu ympäriinsä kuinka olen hylännyt lapseni, mutta sehän ei tietenkään tähän kuulu.

Toisin kuin hän antaa ymmärtää, minuun sattuu aivan helvetisti ja kyllä, minulla on lastani ikävä. Käyn parin viikon välein olemassa hänen kanssaan muutaman päivän entisessä kotikaupungissani, sen miten työt antavat myöten. Joka kerta kun sinne pitää lähteä minua ei huvittaisi, kun olen juuri saanut taas arjen rullaamaan uusissa ympyröissä. Ja aina kun tulen takaisin, tihrustan itkua koko matkan ja minulla on hirveä ikävä ja syyllinen olo, sitä jatkuu sitten muutaman päivän.

Ajattelin tässä kohtaa lapsen parasta. Molemmat mummot lähellä, tuttu päiväkoti, eli tukiverkko on kunnossa. Aloitin itse uuden työn ja muutin ensin mieheni kaksioon hieman kyseenalaiselle alueelle, joten ei se lapselle paras skenaario. Puhumattakaan siitä kun kaksi aikuista muuttaa yhteen, on pakko alkuun vähän totutella että lähtee sujumaan!

Tosin, nyt asumme isossa asunnossa oikein mallikkaalla ja rauhallisella alueella, ihan päiväkodin vieressä. Olen kieltämättä alkanut miettiä, että haluaisin viettää lapseni kanssa aikaa enemmänkin. Haasteita on. Exäni ei ymmärrä, että meillä tosiaan on yhteishuoltajuus. Vaikka hän on lähivanhempi, minullakin on yhtälailla oikeuksia ja haluan osallistua lapseni asioihin. Hän koettaa niitä kuitenkin pimittää, eikä mielipidettäni aina kysytä/kuunnella. Puhumattakaan ex anopistani, joka päsmäröi vähän liian isossa roolissa. Kuuhun pitäisi ampua. (Anteeksi, mutta ymmärtäisitte jos tietäisitte tapauksen, aiheesta voisi kirjoittaa kirjan).

Lapseni ei myöskään ole vielä saanut vierailla uudessa kotikaunpungissani, koska exäni kieltää häntä tapaamasta uutta miestäni. Tilanne on raskas ja tulehtunut. En olisi uskonut että minulla ja hänellä voi mennä asiat näin rumaksi. Koska olin se osapuoli joka halusi erota ja pois tukalalta tuntuvasta tilanteesta, minua kohdellaan nyt todella ala-arvoisesti. En tiedä koska se loppuu, vai loppuuko ikinä. Uuden miehen myötä unohtuivat kaikki eroon johtaneet alkuperäiset syyt.

Olen ollut aika väsynyt, pitkästä eroprosessista ja muutamasta viime vuodesta muutenkin. Olin lapsen kanssa jumissa kotona liian pitkään, 1,5 vuotta. Luulen että se osaltaan vauhditti eroon johtaneita syitä, koin itseni kahlituksi väärällä tavalla. En myöskään saanut ilmeisesti riittävästi ymmärrystä, jos koetin tilanteestani puhua. Jos koetin selittää miten en aina nauti tästä kotiäityli roolista, minut ohitettii sanomalla “tykkäät tykkäät”. En tykännyt.

Nyt kuitenkin lopulta olen saanut uutta elämääni sen verran ojennukseen, että naarasleijona minussa alkaa lopulta nostaa päätään. Minulla on oikeus tavata lastani ja vaikuttaa lastani koskeviin päätöksiin. Sitä ei exäni minulta voi evätä. Lapsella on myös oikeus vierailla minunkin luonani. Minun ei tarvitse kuunnella miten lapsellani on kohta “uusi äiti”, miten minua ei kiinnosta tai miten olen lapseni hylännyt. Se sattuu ja tuntuu epäreilulta.

Toisten mielipiteet pelottavat edelleen, en kovin mielelläni kerro ensimmäisenä että minulla on lapsi. Ihme kyllä, olen kohdannut enemmän ymmärrystä, kuin arvostelua. Myös töissä tilanteeseeni on suhtauduttu hyvin ja olen saanut melko sujuvasti lapseen liittyvät tapaamiset onnistumaan.

Olen silti nyt aika neuvoton mitä tehdä. Tämä järjestely olisi minulle aivan ok (siis tottakai, olisin tekopyhä jos en myöntäisi että olen välillä nauttinutkin tästä vapaudesta!) jos exä ei jatkuvasti tekisi kaikesta hankalaa. Pian odottaa sopimuksen päivittäminen lastenvalvojalla ja voin sanoa, että minua pelottaa.

Toki nyt puhumme vielä sen ikäisestä lapsesta, että paljon voi vielä muuttua ennen kuin hän täysi-ikäiseksi pääsee. Niin asuinpaikan kuin muunkin kanssa.