Kun torni kaatui

 

 

Uusia alkuja. Tyhjän paperin kammo, writer’s block, mitä näitä nyt on. Kammottava tunne kun olisi paljon sanottavaa, mutta pää on joko tyhjä tai siellä vallitsee aivan tajuton myllerrys ja mitään et saa paperille. Se on vaivannut nyt kaksi vuotta, kunnes se yhtäkkiä tässä eräänä talvipäivänä junassa istuessa väistyi ja oli pakko taas kirjoittaa.

 

Se tunne, kun sinulla oli kaikki. Avioliitto, lapsi (jota et ensin aivan halunnut, mutta johon sitten kuitenkin kummasti kiintyi), uusi auto, oma asunto, työpaikka, koko paketti niin sanotusti kasassa. Ja silti sisällä myrskyää. Kauhea ahdistus, että kaikki ei ole kuitenkaan hyvin. Vaikka noin periaatteessa oli, mutta käytännössä sitten kuitenkaan ei. Olisin pärjännyt. Voi että, olisinhan minä. Mutta en olisi ollut onnellinen. On aika karmivaa päälle kolmikymppisenä tajuta, että on aina ollut se kiltti tyttö joka on halunnut vain miellyttää muita ja alkaa miettiä, minkä verran on lopulta elänyt itseään varten? Paljon alkoi ajatuksia pyöriä päässä, mutta koko prosessi ajatuksista tekoihin vei lopulta kaksi vuotta.

 

Muistan, kun otin eräänä kesäisenä iltana yksin ollessani Tarot korttini esiin. Niin, meillä suvussa on ollut noitia ja näkijöitä ja esimerkiksi taipumus enneuniin on periytynyt äidiltä tyttärelle jo ties kuinka kauan. Exäni kuitenkin piti tällaisia asioita yleisesti pahoina, ei hyväksyttävinä, pahimmillaan jopa saatananpalvontana. Mutta se nyt ei kuulu tähän. Otin kortit esiin ja katselin sieltä parisuhteeni tilannetta. Lopputulokseen nousi torni. Niille jotka eivät ole asiaan vihkiytyneet, torni kuvastaa jotakin suurta mullistusta, joka pyyhkäisee pöydän tyhjäksi ja pakottaa aloittamaan alusta. Yleensä mullistus on tässä kohdalla luokkaa avioero, työttömyys, tai vastaava. Jokin iso asia, joka horjuttaa elämän perusturvaa. Mutta koska näillä korteilla ei ole taipumusta olla pahoja, on tälläkin asialla hopeareunus. Mullistuksen jälkeen, kaikki kääntyy paremmaksi ja muutos on välttämätön. Sitten asiat kyllä alkavat järjestyä, tavalla tai toisella. En valitettavasti laittanut tätä tulkintaa silloin ylös, vaan pyyhkäisin paniikissa pöydän tyhjäksi ja ajattelin että pieleen meni, en osannut. Myöhemmin paljastui, että osasinpas sittenkin.

 

Oli aika kun ajattelin ettei ero tule kysymykseenkään, kun on nyt kerran naimisiin mennyt. Olimme lopulta exäni kanssa yhdessä 14 vuotta, joten fakta on että me vain kasvoimme erilleen. Sitten kun lopulta olin siinä pisteessä että aloin varovaisesti harkita voisimmeko kuitenkin erota, tuli aika jolloin mietin ettei se kannata, kun on niin hyvä asunto ja taloudellinen turva. Sitten ettei voi erota, kun on lapsi. Ja niin näitä ajatusmalleja tuli, kunnes lopulta tilanne oli niin toivottoman tulehtunut, että eropaperit laitettiin menemään. En muuten ole katunut.

 

Tapasin uuden miehen. Sattumalta. Oikeasti, hän vain tupsahti eteeni, en suunnitellut. Lopulta päätin muuttaa hänen perässään toiseen kaupunkiin, toiselle puolelle Suomea. Yllätyin, kun tähän päätökseen suhtauduttiin hyvin. Pitää kokeilla lopulta siipiään, minulle sanottiin. Kohtasin myös ihailevaa kateutta, kun uskalsin tehdä jotakin noin repäisevää ja kerrankin vain itseäni varten. Minulle vakuuteltiin, että kyllä lapsen kanssa asiat järjestyvät. Syyllistämistä olen kohdannut vain exäni suunnalta.

 

Olen nyt asunut muualla puoli vuotta ja olo on outo. Vapaus. Saan taas olla myöhään ulkona, käyttää minihameita, tehdä mitä huvittaa. Tavata kavereitakin vapaasti (sikäli jos niitä uudella paikkakunnalla jo paljon olisi). Yllätys yllätys minua ei näissä asioissa ennen rajoittanut lapsi, vaan exäni. Olen vasta myöhemmin ymmärtänyt, miten paljon minua kontrolloitiin ja dominoitiin siinä suhteessa. En olisi ikinä kuvitellut vetäväni minishortseja jalkaan ja lähteväni tanssitunnille pyllyä keikuttamaan. Se tyttöenergia on parasta.

 

Mutta koska en ole exäni sanoista huolimatta läpeensä paha ihminen, minua painaa myös syyllisyys. Ja ikävä. Olen itse ollut aina kovin ikäväinen (onko se sana?) ja nyt olen pakottanut yhden pienen ihmisen alun ikävöimään minua. Tämä asia olisi kuitenkin liian laaja käsiteltäväksi tässä, joten siitä lisää myöhemmin.

 

Alku on ollut hankalaa, mutta uskon että sillä että päädyin varsin rytinällä toiselle puolelle Suomea, on vielä joku tarkoitus. Asioilla on tapana järjestyä.

 

Torni kaatui, minä en.