Mamba – Valokuvia

Kirjoitin tätä tekstiä useamman päivän aikana, sillä kirjoittaminen osoittautui yhtä haastavaksi, kuin itse tehtävä. 

 

Tänään sen tein. Jotain, mitä olen aikonut tehdä jo kauan, mutta minulla ei ole ollut rohkeutta. Kannoin valokuva-albumit varastosta sisälle. 

Albumipussi painoi ainakin tonnin. Mutta niiden fyysinen paino ei ollut läheskään yhtä raskas kuin henkinen. Huokailin jo valmiiksi raahatessani niitä sohjoisen pihan yli.  

Noiden kansien sisällä olisi kaikki ne huonot valinnat, kaverit, joita ei ole nähnyt vuosiin, entiset poikaystävät, kännisekoilut, inhottavat kokemukset, masennus… Ja nyt joutuisin kohtaamaan sen kaiken. 

Aloitin vauva- ja lapsuuskuvista, sillä tiesin, että ne olisivat helppoja. Minulla on ollut suht onnellinen ja turvallinen lapsuus. Kuvien läpikäyminen olisi vain heilahtaneiden ja tummien kuvien poistamista.

Jaottelin kuvat pinoihin: pois laitettavat, vanhemmilleni skannattavaksi viettävät, sekä ne, jotka halusin itselleni kehyksiin. Olin ostanut aikaisemmin tätä varten kaksi isompaa kehystä: yhden miehelleni ja yhden minulle. Tiesin, että omaan kehykseeni haluaisin yhden kuvan mökiltämme, Kaustinen Folk Music -festivaaleilta ja ensimmäisestä koirastani, Pätkiksestä, joka viettää eläkepäiviä vanhempieni luona maalla. Kaikki nuo olivat tärkeä ja onnellinen osa lapsuuttani. 

Vauvakuva-albumit pidin koossa sellaisenaan. Äitini on koonnut meille kaikille huolellisesti kauniit vauva-albumit. Ne vain asetin paikalle, jossa niistä voi joskus nauttiakin. 

Seuraavaksi oli vaikeamman tehtävän vuoro: nuoruuskuvat. Olin tosi vietävissä oleva, huonostivoiva nuori, joka turrutti pahaa oloaan alkoholilla ja haalimalla materiaa. 

En meinannut tunnistaa sitä tyttöä kuvissa. Kuka tuo on? Voinko se oikeasti olla minä? 

Voi kunpa joku olisi kertonut tuolle nuorelle tytölle, että asiat tulevat vielä olemaan paremmin. Ja vielä tärkeämpää, asiat eivät voi muuttua jos et itse halua itsellesi parempaa. Kukaan muu ei voi muuttaa elämäsi suuntaa kuin sinä itse. 

Kuinka kovalla työllä olinkaan yrittänyt pitää kulisseja yllä, vain saadakseni seinät kaatumaan päälleni. 

Selailin kuvia läpi. Joistakin albumeista avasin vain yhden aukeaman ja kun aloin muistaa mitä se sisältää, heitin ne kokonaisena roskasäkkiin. 

Joillekin pystyi jopa vähän nauraa. Kuinka hölmö voi nuori ihminen olla? Ei v…u. 

Päästyäni albumit läpi, olin heittänyt valtaosan roskiin. Skannattavaksi jäi pieni pino lapsuuskuvia ja koulukuvia. Kehykseen valitsin kolme kuvaa. 

Nakkasin roskasäkin eteiseen kohti roskiksia vietäväksi ja asettelin kokoamani kehykset yöpöydillemme. 

Olo oli jotenkin… Kevyt. Aloin miettimään, miksi ihmeessä olen raahannut tällaista henkistä taakkaa mukanani kodista toiseen? Miksi jopa kipeistä muistoista esineen muodossa on niin vaikea päästää irti? Onko tuttu helvetti tosiaan parempi kuin tuntematon taivas? 

Rakkaudella

Miss Minidation