Otsikko on dramaattinen, mutta se suotakoon tässä tunteiden sekamelskassa. Viime postauksesta on kaksi kuukautta ja tässä ajassa on ehtinyt tapahtua niin paljon ettei pää meinaa pysyä perässä.

Toukokuun toisella viikolla raskaustestiin ilmestyi ne kaksi maagista viivaa. Aluksi hennosti, sitten päivä päivältä voimistuen. Valtava onnentunne valtasi mielen, mutta sinne pesiytyi myös pelko. Tuntui siltä kuin olisimme päässeet vanhemmuuden odotushuoneen odotushuoneeseen, jossa mikään ei ole vielä varmaa. Aikaisempi keskenmeno oli jättänyt jälkensä. Yritin rentoutua ja sulkea mielestäni pelon pois. ”Katsellaan rauhassa, kaikki voi mennä hyvin. Kyllä kaikki menee hyvin.” hoin itselleni joka kerta käydessäni henkeä pidätellen vessassa tarkistamassa oliko housuissani verta. Ei ollut, ei viitteitä keskenmenosta. Myös aika voimakas raskauspahoinvointi alkoi viikolla 6. Ajattelin, että ehkä tämä tästä, kaikki voi päättyä onnellisesti.

Mutta niin ei käynyt.Toinen keskeytynyt keskemeno varmistui lopullisesti kesäkuun toisella viikolla. Tätä ennen varhaisultrassa oli noussut esiin selvä epäily tuulimunaraskaudesta, koska ultrassa havaittiin muu raskausmateriaali, mutta ei alkiota. Lopullinen diagnoosi oli kuitenkin ICD O02.1 eli sikiön varhainen kuolema ja jääminen kohtuun, alkio oli vain lopettanut kasvamisen jo aivan alussa.

Lääkkeellisen tyhjennyksen jälkeen pohdimme miten jatkamme tästä eteenpäin. Jos keskenmenojen taustalla olisi jokin (estettävissä oleva) syy, haluaisimme tietää sen. Onko meissä jotain vikaa, mikä aiheuttaa keskenmenoja? Onko tämä vain huonoa tuuria (lue:viallinen munasolu valikoitunut sattumalta)? Tutkimusten mukaanhan esim. alle 35-vuotiailla naisilla kolmasosa alkiosta on viallisia eli kyseessä saattaa hyvinkin olla vain ikävä sattuma. Olipa kyseessä sattuma tai ei, kaksi peräkkäistä keskenmenoa tapahtuu n. 5% naisista, kolme tai useampi n. 1%. Mitä useampia keskenmenoja on, sitä harvemmin syynä on enää sattuma. Emme halua jäädä arvuuttelemaan päädymmekö tuohon yhden prosentin joukkoon tilastoissa. Julkisella puolella keskenmenon taustoja ruvetaan selvittämään vasta kolmen keskenmenon jälkeen, vaikka kansainvälinen suositus on, että tutkimukset käynnistettäisiin ”jo” kahden keskenmenon jälkeen, erityisesti mikäli kuvioon kuuluvat hedelmöityshoidot. Niinpä halusimme kääntää jokaisen kiven ja selvittää mahdolliset syyt.

Tyhjennystä seuraavan sairasloman aikana varasimme hoitojen jatkon suunnittelukäynnin uudelle klinikalle, jossa myös päätettiin käynnistää keskenmenotutkimukset. Teen klinikan vaihdosta mahdollisesti oman postauksen jatkossa, joten en mene asiaan sen kummemmin tässä yhteydessä. Kävin jo kesäkuussa uudella klinikalla ns. S-AITEndo -kokeessa, jossa kartoitetaan elimistöni mahdollisia vasta-aineita, jotka saattavat toisinaan aiheuttaa keskenmenoja. Tutkimuksen tulokset tulevat varmaan aivan näinä päivinä. Heinäkuussa suunnittelukäynnin yhteydessä otetaan veren hyytymistekijöitä mittaava verikoe. Tämän jälkeen on mahdollisesti vielä edessä minusta ja miehestä otettavat kromosomitestit.

Vasta-ainekokeiden yhteydessä  minusta otettiin uudelleen AMH-koe, joka mittaa munasolureservin tilannetta.Syyskuussa 2017 tulos oli 1,6 eli vähän alhaisen puoleinen. Gyne totesi tuolloin: ”Noh, on tää normaalin rajoissa, mutta en kyllä kauheasti viivyttelisi, että hyvä kun ootte nyt tulleet tänne.”

Nyt tulos oli 0,88!!!

Hedelmällisyyteni on siis laskenut melkoista vauhtia, yhdeksässä kuukaudessä (miten ironista) lähes puolella. 

 ”Nyt kannattaa siirtyä aktiivisempiin hoitoihin, kun on vielä pelivaraa. Olen nähnyt paljon potilaita, joissa arvo laskee nopeasti, mutta pysyykin sitten samassa lukemassa ihan hyvän tovin. Emme voi kuitenkaan tietää ennalta, miten sinun kohdallasi käy, joten arvoa pitää nyt seurata. ja kannattaa tosiaan nyt toimia, kun se vielä on mahdollista” kehotti uusi lääkäri puhelimessa.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että heinäkuun ensimmäinen käyntimme uudella klinikalla onkin todennäköisesti ivf-hoidon ensimmäinen suunnittelukäynti. Tunnen, että olemme yhtäkkiä ratkaisevassa elämän tienristeyksessä. Jos haluamme lapsen (ja mehän haluamme) on taistelun ja toiminnan aika nyt. Myöhemmin voi olla jo liian myöhäistä.

Huomaan, että mielialani heittelevät tällä hetkellä aika paljon. Purskahdin yksi päivä kaupassa itkuun, meinasin jättää kaikki ostokset niille sijoilleen ja rynnätä ulos. Välillä olen myös  kovin väsynyt ja vihainen.Kaikki ärsyttää. Samalla olen tunnoton ja turta. Loma alkaa perjantaina ja pitäisi ladata akkuja syksyä varten. Onneksi tiedossa on mukaviakin asioita, toivottavasti ne antavat jaksamista, lohtua ja iloa vaikean ajan keskellä. Välillä nauraminenkin tekee hyvää. Ennen kaikkea olen päättänyt nyt olla itselle armollinen, minun ei tarvitse jaksaa kaikkea ja kaikkia, vaan tehdä asioita ja nähdä ihmiiä, jotka antavat nyt voimia. Sosiaalissa suhteissa koen jonkin verran ristitiriitaisuutta: minulla on samalla kauhea tarve puhua asiasta, toisaalta haluaisin täysin suojata itseäni ja blokata koko asian pois keskusteluista. Kaipaan kauheasti ystäviä, tukea ja myös ihan muista sioista puhumista, toisaalta taas olen niin väsynyt etten oikein jaksa olla yhteydessä kehenkään. Ehkä tähän löytyy sopiva balanssi jatkossa. Olen myös pohtinut paljon hakeutumista johonkin lapsettomien/hoidoissa käyvien vertaisryhmään syksyllä. Kuulisin siis mielelläni kokemuksia niissä käyneiltä!

Ensimmäinen käyntimme uudella klinikalla on muuten perjantaina 13. päivä. Olkoon se hyvä enne tälle tielle.