”Psykologinen lapsi ehti jo syntyä”

Suru on siitä jännä juttu, että sen sen liike ei ole lineaarinen. Se sahaa eteen ja ylös, kiertää taakse ja kumoaa maahan odottamattomana hetkenä.

Luulin jo talvella päässeeni keskenmenosta aika hyvin yli, mutta viime aikoina kaipaus ja itkuherkkyys ovat olleet läsnä yllättävän voimakkaina. Luulen, että lasketun ajan lähestymisellä ja etenkin tällä yritysprosessilla on iso merkitys siinä. Yritän antaa surun nyt tulla, kun se tulee. Luotan siihen, että liikkeen kieputtelusta huolimatta jokainen surun hetki ja sen kohtaaminen vie prosessissa kuitenkin eteenpäin.

Eräs viisas nainen sanoi minulle, että keskenmeno on niin valtavan iso suru, koska omassa mielessä psykologinen lapsi ehti jo syntyä. Tunnistan tämän ajatusprosessin itsessäni täydellisesti, vaikka en ehtinyt kantaa uutta elämää kuin vain muutamia viikkoja. Siitä huolimatta hän oli jo meidän lapsemme, hän oli jo syntynyt mieleemme ja sydämiimme. Iltaisin makasimme mieheni kanssa sohvalla ja mietimme miltä hän näyttäisi, mikä hänen nimensä olisi, millainen yhteisestä elämästämme tulisi? Keskenmeno tekee niin kipeää, koska siinä menettää fyysisen lapsen lisäksi niin monet omat unelmansa, sen psykologisen lapsen, joka oli jo olemassa paljon suurempana kuin sentin tai parin mittaisena elämänalkuna.

Olen ajatellut, että odotettuna syntymäpäivänä tulen muistamaan häntä jotenkin erityisesti. Ehkä kirjoitan hänelle kirjeen tai menen luontoon jonnekin kauniiseen paikkaan ja vietän siellä hiljaisen hetken.Tiedän, että tulen loppuelämäni muistamaan häntä aina jokaisena heinäkuun toisena päivänä.

Ps. Oletteko nähneet Pixarin aivan ihanan ”Up” -elokuvan? Siinä on sanoinkuvaamattoman hieno alkunäytös, jossa käsitellään myös keskenmenoa ja lapsettomuutta. Olen huomannut, että toisinaan on parantavaa käsitellä omia tunteitaan esimerkiksi taidekokemusten kautta.
Elokuvan kohtaus löytyy Youtubesta haulla ”Favourite Pixar´s Up Scene”.

Lupaan, että (parantava?) itku on taattu. <3